Kun viettää illan kaivaten Algonquinin pyöreään pöytään, Dorothy Parkerin seuraan nokkeluuksia laukomaan, nuoren Harpo Marxin profiilia haaveilevasti tuijottamaan? Sytyttelemään huolettomasti savukkeita pitkille naurunsekaisille lounaille, pelaamaan krokettia myöhään yöhön, väittelemään Oscar Levantin kaltaisten eksentrikkojen kanssa?
Raotan sälekaihtimia. Ulkona on edelleen lumisen lohduton, maaliskuinen Pirkanmaan yö, ja vaikka Pispalaa voi hyvin perustein pitää idyllisenä, ei se tänään riitä mihinkään, koska se ei ole manhattanilainen hotelli 1920-luvulla.
Elämä on toisaalla. Kaipaan aikaa, jota ei enää ole eikä koskaan ollutkaan, koska kuvittelen että se muuttaisi minut taianomaisesti ihmiseksi, joka haluan olla. Että ulkopuolisuuden tunne tässä ajassa ja paikassa johtuisi nimenomaan tästä ajasta ja paikasta, ei minusta.
Että jossain olisi vielä jotain, mitä odottaa.
 |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti