Kaupunki

Pidän Helsingistä sunnuntai-iltaisin, kun yksinäiset meripojat vaeltavat Aleksanterinkatua pitkin Kauppatorin suuntaan,

aukinaisesta kerrostalon ikkunasta kuuluu undulaatin ääni,

raitiovaunulinjojen kipinät räsähtävät sinisinä ilmaan,

teinipojat ulkoiluttavat villakoiria

ja joku toinenkin on aina matkalla kotiin.

kun saapuu

Syyskuu.
 
Ärtynyt ja epämukava olo, kuin liian pienessä takissa; ihmiset ympärillä näyttävät hehkuvan syysinnostusta ja solahtavat vaivattoman oloisesti uusiin harrastuksiin, työpaikkoihin, kaupunkeihin. Oma elämäni on pysyvästi on hold -tilassa: en asu missään (kavereiden nurkissa), harrasta mitään (huokailua) tai käy töissä missään (välillä istun palavereissa, joissa mietin lähinnä mitä teen niissä).
Mikään ei oikein ala. 
Mikään ei oikein lopu.  

Jotkut pessimistisemmistä koivuista ovat jo kellastaneet valtaosan lehdistöstään, samalla kun toiset rehottavat vielä kesäisen vihreinä vieressä.

Ihmisistä toiset kulkevat villatakeissa ja kaulaliinoihin kääriytyneenä.

Sitten on se t-paidassa ja shortseissa vastaan pyöräilevä mies, joka huutaa ajaessaan että viiskytkaks kesää oon täällä ollu, ja tää on kaikkein paras!