Extreme Musicianship

 (Woman enters the subway carrying a violin case and sits next to a mother and her child.)

Child:              That woman has a suitcase!

Mother:           It's an instrument.

Child:              What is it?

Woman:          It's a violin.

Child:              Is it like the trumpet?

Mother:           Not really. Do you know how the violin is played?

Child:              Take it out!

Mother:           She can't take it out right now, honey.

Do you know how the violin is played?

Child:              UP IN THE SKY! DOWN ON THE FLOOR!

I'll make it anywhere

Jokaiseen matkaan sisältyy se hetki, kun ymmärtää saapuneensa paikkaan; jokin flesh-coloured instant, kun on äkkiä läsnä ja tietää mitä se tarkoittaa. New Yorkissa se saapuu kolmantena päivänä, kun kävelen pitkin Williamsburgin siltaa kohti Manhattania auringon laskiessa ja käännyn vilkaisemaan taakseni Brooklynin tiilitalojen kultaisiksi valottuvia julkisivuja. Jokin pysäyttää hetkeksi ja lyö ilmat keuhkoista kertoakseen, että olen täällä. Olen tässä kliseiden värisessä kaupungissa, joka on ollut minulle olemassa jo ennen kun tulin tänne, ja johon ei voi saapua ilman mielikuvia, joista jokainen on yhtä aikaa tosi ja epätosi.

Eikä sitä voi täysin käsittää --

(there is no way to contain this

no way to understand the sheer magnitude of the place,

the layers built by time and force and men long gone;

one would have to peel off the pavement to see what lies beneath

and it still wouldn’t be enough

to answer the question you’ve  forgotten already)

Enkä osaa muuta kuin hengittää hetken ja kääntyä sitten kohti Manhattania, jossa siirtotyöläisten kokoon nakuttelemat pilvenpiirtäjät alkavat iskeä silmää alkavalle illalle.

Ulkona Harlem hiljenee maanantai-iltaan, eikä kuitenkaan vaikene täysin missään vaiheessa: poliisiauto varoittelee kadunkulmissa naukaisuillaan, helikopteri pörrää jossain päidemme yllä, tavarajunien torvet kaikuvat paksuun ilmaan, erehtymättömän afroamerikkalaiset äänet nauravat kadulla jollekin, mikä heille on yhteistä.

Kaikki tästä kaupungista on jo sanottu, enkä osaa silti poistua mitään lisäämättä.

If I can make it there

Kun vartuin 80-luvun puolivälissä, kukaan ei matkustanut Amerikkaan. Ei kukaan. (’Ei kukaan’ tarkoittaa tässä yhteydessä vaikutuspiiriäni, joka lapsena oli yhtä kuin koko maailma.) Saman tien olisi voinut lähteä Etelänavalle tai Kuuhun. USA oli myyttisen saavuttamaton Coca-Colan, koristossujen ja skeittilautojen ihmemaa, jossa syötiin hampurilaisia joka aterialla.

Tämän valossa tuntuu edelleen vähän epäuskottavalta, että kuka tahansa – kuten minä muutaman päivän päästä – voi hypätä lentokoneeseen Helsingissä ja olla muutamaa tuntia myöhemmin Amerikassa. 
Amerikassa! 
Uusi maailma! 
Myyttinen länsi! 
The land of hope and glory!

Lentoemännät ja matkustajat suhtautuvat mantereen vaihtamiseen kovin arkisesti, ikään kuin olisivat menossa jonnekin unettavalle päiväristeilylle Ahvenanmaan ympäri. En näköjään vieläkään kykene sulattamaan tätä. Esi-isäni seilasivat kahden viikon valtamerialuksilla nähdäkseen Ellis Islandin. Ainoa, mitä voin heitä kunnioittaakseni tehdä on edes suhtautua Atlantin ylitykseen kauhunsekaisella häkeltyneisyydellä.

And boy, do I: pelko on epämiellyttävän kylmää, metallista ja kaikenkattavaa – ei sellaista puolivillaista hermostuneisuutta, jota pystyy nonchalantisti tarkkailemaan vierestä. Samankaltaista pakokauhua muistelen tunteneeni ennen Intiaan lähtemistä, yhtä vieraalle mantereelle astuessani (kyllä; blogiin on tuolloin kirjoitettu pelottaa ihan vitusti). En osaa edes oikein määritellä, mitä pelkään. Että en osaa hymyillä tarpeeksi? Että en osaa tipata? Että olen jotenkin peruuttamattomasti väärin?

Lokakuun tuuli on pureva, odottaa ensilumia. Katselen kerrostalojen erkkeri-ikkunoissa seisoskelevia ihmisiä, jotka pitelevät koiria sylissään. Heillä on jotain, mitä nimittää kodiksi, enkä enää muista miltä se tuntuu.