Tämän valossa tuntuu edelleen vähän epäuskottavalta, että kuka tahansa – kuten minä muutaman päivän päästä – voi hypätä lentokoneeseen Helsingissä ja olla muutamaa tuntia myöhemmin Amerikassa.
Amerikassa!
Uusi maailma!
Myyttinen länsi!
The land of hope and glory!
Lentoemännät ja matkustajat suhtautuvat mantereen vaihtamiseen kovin arkisesti, ikään kuin olisivat menossa jonnekin unettavalle päiväristeilylle Ahvenanmaan ympäri. En näköjään vieläkään kykene sulattamaan tätä. Esi-isäni seilasivat kahden viikon valtamerialuksilla nähdäkseen Ellis Islandin. Ainoa, mitä voin heitä kunnioittaakseni tehdä on edes suhtautua Atlantin ylitykseen kauhunsekaisella häkeltyneisyydellä.
And boy, do I: pelko on epämiellyttävän kylmää, metallista ja kaikenkattavaa – ei sellaista puolivillaista hermostuneisuutta, jota pystyy nonchalantisti tarkkailemaan vierestä. Samankaltaista pakokauhua muistelen tunteneeni ennen Intiaan lähtemistä, yhtä vieraalle mantereelle astuessani (kyllä; blogiin on tuolloin kirjoitettu pelottaa ihan vitusti). En osaa edes oikein määritellä, mitä pelkään. Että en osaa hymyillä tarpeeksi? Että en osaa tipata? Että olen jotenkin peruuttamattomasti väärin?
Lokakuun tuuli on pureva, odottaa ensilumia. Katselen kerrostalojen erkkeri-ikkunoissa seisoskelevia ihmisiä, jotka pitelevät koiria sylissään. Heillä on jotain, mitä nimittää kodiksi, enkä enää muista miltä se tuntuu.
Yksi varhaisimmista lapsuusmuistoistani on se hetki, kun tuijotan tuvan ikkunasta lumituiskun läpi peltomaisemaa ja kauempana häämöttävää metsänrajaa, ja mietin, että on olemassa sellainen paikka kuin Neuvostoliitto. Ei meidänkään kyliltä Amerikkaan lähdetty. Äiti oli käynyt Leningradissa. Siellä ravintolan tarjoilija oli pyytänyt purukumia ja sukkahousuja. Jos joku olisi kertonut, että on sellainenkin paikka kuin Afrikka, ja että isona tulen matkustamaan sinne, olisin varmasti pyörtynyt kauhusta. Kuinka monta kertaa pitää ylittää itsensä, että tuntematon lakkaa pelottamasta?
VastaaPoistaMinä toivoisin, että voisin vieläkin suhtautua tuohon Atlantin ylittämiseen edes jonkinlaisella jännityksellä tai jopa innostuksella. Nyt se on vähän niin kuin viiden tunnin junamatka Helsingistä kotikonnuille. Että pakko tämä on tehdä, että pääsee taas kotiin. Pitäisi yrittää matkustaa jonkun sellaisen kanssa, jolle kokemus on täysin uusi, niin saisi itsekin vähän perspektiiviä.
VastaaPoistaYmmärrettävää kai, että lammikon ylityksestä katoaa hohto jos sitä joutuu tekemään useampaan otteeseen, varsinkin jos tietää, että sen tulee tekemään vielä tulevaisuudessakin. Joku once-in-a-liftetime -henkinen magiikka tähän taitaa omalla kohdallani sisältyä. Ehkä online-lähtöselvityksessä voisi varata paikan koneeseen sillä perusteella, kenen viereen haluaa istumaan? Saataisiin järjestettyä rutiinireissaajat ja USA-neitsyet vierekkäin.
VastaaPoista