Työttömän kesä

Helle pakenee.
Koivuissa suhisee tuuli, asvalttipihalla kaikuvat lapsen askeleet keskiyöllä, lokkien äänet naksahtelevat tyhjään.
Kesä venyttää aikaa leveämmäksi, vaikka ei olisikaan loma. Loma ja loma -  onko työttömyydestä koskaan lomaa, tällaisesta muodottomasta olemisesta - pitäisi kai viettää kaikki aikansa potien huonoa omatuntoa siitä, että ei istu vuorokauden ympäri naputtelemassa työhakemuksia, tuntemassa nöyrää kiitollisuutta ja häpeää siitä, että veronmaksajien rahoilla tässä loisitaan. Repent, repent!

Onnellinen ei saisi olla; sitä varastaa salaa, pienistä syyllisistä hetkistä, kun maleksii kahvilassa kirjoittamassa joutavaa proosaa. Väärinhän se on, vallitsevan konsensuksen mukaan. Istun kahvilassa heidän kustannuksellaan. Minun maleksintani on pois heidän maleksinnastaan. Edut pois heikommilta. Heikkous on heikon asia. Työtä saa, jos osaa pyytää. Jos ei osaa, ei ansaitsekaan. Repent, repent!

Jos jaksaisi ja osaisi ja pystyisi.
Jos osaisi jotakin muuta kuin tätä, vaikka tätäkään ei kovin hyvin.
Jos kykenisi turruttamaan itsensä selviämään tavallisista töistä (eiväthän ne, vallitsevan konsensuksen ihmiset koskaan ymmärrä, miksi tämä voisi olla vaikeaa).
Jos turruttaisi itsensä olemaan välittämättä niistä kymmenistä hakemuksista, joihin ei saa vastausta.
Jos lakkaisi lukemasta uutisia, jotka eivät ole luvanneet hyvää vuosikausiin.
Jos menisi peiton alle, hiljaa, kuuntelisi ilmastoinnin huminaa. Odottaisi sellaista hetkeä, kun ei ole vaatimuksia. 

Glasgow, masennuksen kehto

En friche

Harvoin nykyään saa oikeutettua itselleen jotain niin luksuriöösiä kuin päivän verran vapaata joutelehtimista. Ajattelee näin: jos nyt vähän aikaa tässä maleksin - EI, TEE JOTAIN - tai jos leipoisin vaikka keksejä - EI, TEE JOTAIN - katsoisin jakson Goggleboxia - EI: TEE JOTAIN, TEE JOTAIN, TEE JOTAIN, niin että vaikka lopulta kuitenkin päätyy maleksimaan ja leipomaan keksejä ja katsomaan jakson Goggleboxia, painaa niiden takana syyllisyys siitä, että eikö taaskaan mitään parempaa.

Sitten jos jostain tahdonvoiman kevään deadlinen oikusta saa saman päivän aikana luotua tyhjästä erilaisia kirjallisia artefakteja: lyhytelokuvan käsikirjoituksen, pitkän elokuvan outlinen, personal statementin, tuntee olevansa ihan eri ihminen.

(Vaikka houkuttaisi, ei nyt ole oikea hetki miettiä sitä, olisivatko ne voineet olla parempia - totta kai olisivat, kaikkihan aina voi, riittämättömyyden panta ei lakkaa kiristymästä niin kauan kuin jotain tulee luotua näkyväksi, eikä se koskaan tiivisty aivan siihen muotoon kuin oli alunperin aiottu  - sen aika on seuraavana päivänä, kun äkkiä tukehtuu häpeän ja epäilyksen alle: mitä helvettiä menin tekemään, nielaiskoon minut maa.)

Harvinaisesta aikaansaamisen tunteesta humaltuneena sitten joutelehtii kyllikseen: seuraa jonkin aikaa vihreäbarettisia trenssitakkeihin pukeutuneita herrasmiehiä, jotka kokoavat käyrätorviaan ja saksofonejaan kirjastotalon puistossa esiintyäkseen, ja haaveilee kepeästi puhallinorkesteriin uudelleen liittymisestä; instrumentin virittämisestä, tahtien laskemisesta, klarinettistemmojen sovittamisesta yhteen trumpettien kanssa, tuubaa vastaan.

Jatkaa matkaa; korjaa hieman ryhtiä, kun vastaan kävelee joku omiin kauneusmieltymyksiin osuva henkilö - typerää, mutta menköön, kun on kuitenkin kevät...

Menee kahvilaan: juo teetä niin hitaasti, että se ehtii jäähtyä, mutta ei silläkään lopulta ole juuri väliä; lukee Donna Tarttia verkkaisesti, joka lauseeseen perehtyen, selviää vain viitisenkymmentä sivua, mutta ei kai tänään lasketa. Selailee Hesarin, lähinnä kulttuurisivut, niistäkään ei jää mitään mieleen. Sekin on hyvä.

Näistä voi nauttia, tämän päivän ajan, hitaista siirtymistä. Tuntuvat ansaituilta. Seuraavana päivänä ne ovat taas kaikonneet. Oma keskeneräisyys palaa kummittelemaan. Kai siihen on totuttava.

 

Viileää, kuulasta

Tietynlaiset päivät toistuvat. Herää hämmentyneenä kalvavaan tunteeseen siitä, että jokin, ellei peräti kaikki, on vialla.

Itkee tunnin, itkee puolitoista: elämän paino on monta grammaa liian raskas.

Alkaa olla varma siitä, että tämä on kaikki, mitä jää,

ja se on niin kovin vähän.

Mikään ei viittaa siihen, että parempaa olisi tulossa.

On toki jotain hapuilevia unelmia, mutta alan epäillä, että

unelmat ovat arvokkaampia toteutumattomina:

niiden arvo alkaa karista heti niiden joutuessa kosketuksiin todellisuuden kanssa.

Mistään ei ole takeita: jos tartun tähänkin, nykyiseen, en välttämättä ole vuoden päästä yhtään sen pidemmällä. Koska olen itse liian heikko. Liian vähän. Koska näiden unelmien omistaminen ei tee minusta sitä ihmistä, joka minun täytyisi olla, että ne toteutuisivat.

Ehkä pitäisi olla toinen ihminen.

Ehkä pitäisi tarttua realistisempiin unelmiin.

Ehkä pitäisi unohtaa itsensä.

Ehkä pitäisi kastella nämä turvonneet kasvot kylmällä vedellä, että kehtaa mennä kauppaan.

Sitten hakee kaupasta purkin tonnikalaa, kirsikkatomaatteja, pastaa ja juustoa (aina nämä samat), koska jo nyt on perkele, jos joku yrittää estää tällaisena päivänä syömästä pastaa ja tonnikalaa ja juustoa.

Tällä kauppamatkalla tuoksuu lämpimiltä neulasilta ja asvaltin välistä puskee voikukkaa; luonto yrittää vaivihkaa kääntyä kesäksi.

Sitten silittää vähän omia olkapäitään, kun ei ole muita silittäjiä. Syö pastaa ja tonnikalaa ja juustoa. Se ei ole aivan niin lohduttavaa kuin sen täytyisi tässä tilanteessa kaiken korjatakseen olla, mutta ei liian kaukanakaan.

Kirjoittaa elämän painoa sanoiksi, koska on aina kirjoittanut, ja on ehkä aina kirjoittava.