Viileää, kuulasta

Tietynlaiset päivät toistuvat. Herää hämmentyneenä kalvavaan tunteeseen siitä, että jokin, ellei peräti kaikki, on vialla.

Itkee tunnin, itkee puolitoista: elämän paino on monta grammaa liian raskas.

Alkaa olla varma siitä, että tämä on kaikki, mitä jää,

ja se on niin kovin vähän.

Mikään ei viittaa siihen, että parempaa olisi tulossa.

On toki jotain hapuilevia unelmia, mutta alan epäillä, että

unelmat ovat arvokkaampia toteutumattomina:

niiden arvo alkaa karista heti niiden joutuessa kosketuksiin todellisuuden kanssa.

Mistään ei ole takeita: jos tartun tähänkin, nykyiseen, en välttämättä ole vuoden päästä yhtään sen pidemmällä. Koska olen itse liian heikko. Liian vähän. Koska näiden unelmien omistaminen ei tee minusta sitä ihmistä, joka minun täytyisi olla, että ne toteutuisivat.

Ehkä pitäisi olla toinen ihminen.

Ehkä pitäisi tarttua realistisempiin unelmiin.

Ehkä pitäisi unohtaa itsensä.

Ehkä pitäisi kastella nämä turvonneet kasvot kylmällä vedellä, että kehtaa mennä kauppaan.

Sitten hakee kaupasta purkin tonnikalaa, kirsikkatomaatteja, pastaa ja juustoa (aina nämä samat), koska jo nyt on perkele, jos joku yrittää estää tällaisena päivänä syömästä pastaa ja tonnikalaa ja juustoa.

Tällä kauppamatkalla tuoksuu lämpimiltä neulasilta ja asvaltin välistä puskee voikukkaa; luonto yrittää vaivihkaa kääntyä kesäksi.

Sitten silittää vähän omia olkapäitään, kun ei ole muita silittäjiä. Syö pastaa ja tonnikalaa ja juustoa. Se ei ole aivan niin lohduttavaa kuin sen täytyisi tässä tilanteessa kaiken korjatakseen olla, mutta ei liian kaukanakaan.

Kirjoittaa elämän painoa sanoiksi, koska on aina kirjoittanut, ja on ehkä aina kirjoittava.