eikä televisiosta tule enää muuta kuin joku norjalaisen sinfoniaorkesterin jazz-konsertti, jonka katsomisesta tulee vähän surullinen olo; tuntuu, että ohjelma on olemassa vain niitä varten, jotka eivät vielä raaski mennä nukkumaan mutta eivät keksi parempaakaan tekemistä kuin televisio, koska ovat jotenkin pohjattoman eksyksissä.
Niin, niin.
Kaikenlaisia asioita olen ehtinyt miettiä. Esimerkiksi:
- Miten paljon itselleen antaa tilaa muuttua, ja miten hävettävän vähän toisille. Varsinkin jos ne ovat sukulaisia, ja niitä käsittelee jonkinlaisena fossiloituneina arkkityyppeinä, joilla ei ole enää oikeutta kasvaa mihinkään suuntaan viidenkympin jälkeen.
- Miten lapsena ei ole surullisuuden kokemuksia reflektion kautta samalla tavalla kuin aikuisena. Lapsena on surullinen, koska legoautosta hajoaa se kuminen rengas joka aina hajoaa, tai telkkarista ei tulekaan Ritari Ässää vaan joku ylimääräinen uutislähetys Kekkosen kuolemasta.
Sitten muistijälkien päälle kertyy vähitellen toisia, asiat kerrostuvat, on jotain mihin verrata. Sylvian joululaulu itkettää joka vuosi enemmän, koska on tallentunut aivoihin eräänlaiseksi PTSD-triggeriksi. It’s a wonderful lifen lopussa George avaa kirjan, johon Clarence on kirjoittanut omistukseksi no man is a failure who has friends, ja siihen hajoaa, koska sitä heijastelee paitsi itsensä myös aikaisempien It’s a wonderful lifejen ja jonkin kuvitteellisen je-ne-sais-quoi:n kautta.
Ajattelee itsensä kaihoisaksi. Miten tarpeetonta.
Miten lopetetaan ajattelu.
Onko tarpeen lopettaa ajattelu.
Ad infinitum.
- Miten paljon identiteetti on sidoksissa kieleen. Huomaan olevani eri ihminen englanniksi kuin suomeksi; onko jompikumpi näistä versioista todellisempi? Jos nyt ollaan sitä mieltä, että identiteetti on prosessi, osittain tietoisten valintojen kautta rakentuva kokonaisuus (mikä termi edellä itsensä esittelee toisille – hei, olen Seija, näyttelijä? Seija, epileptikko? Seija, kristitty? Minkä fasetin kokee olennaisimmaksi?), on kielikin kai jonkinlainen tapa tuoda sitä esiin.
(Tahtoen tai tahtomatta – saksaksi päädyn olemaan sellainen ihminen, joka en halua olla, koska en osaa kieltä tarpeeksi hyvin ollakseni nokkela. Katson vierestä, miten kieli pakottaa minut olemaan hidas ja kömpelö ja yksinkertainen; minä, suihku, voisin?) En tiedä miksi olen englanniksi kevyempi. Suomeksi raskaampi. Vietän liikaa aikaa näissä synkissä mietteissä, harkiten jättäväni koulun kesken – en minä sitä vielä muutama viikko sitten miettinyt, mutta muutama päivä tätä lumivankilaa jossa aurinko laskee kahdelta iltapäivällä, ja olen vetämässä itseäni kirjoittajana hirteen.
(Sitten muistan ajatelleeni lopettamista myös ensimmäisen taiteellisen koulutukseni ensimmäisellä joululomalla, ja myös toisen taiteellisen koulutukseni ensimmäisellä joululomalla, ja siitä vasta saankin mietittävää tämän kerrostuneen tragedia-ajattelun suhteen.)
Kai kieli on jonkinlainen naamiaisasu. Itseään voi huvittaa pukeutumalla siihen ja olemalla hetken joku muu.
Miten muka voidaan olla joku muu, jos kerran ollaan koko ajan tässä.
Miten lopetetaan ajattelu.
Onko tarpeen lopettaa ajattelu.
-- ja sitten on taas maanantai, jonkinlainen merkki arjesta. Pendolino notkuu kohti Helsinkiä, ulkona on sellainen häkellyttävän kaunis maisema jota postikorttikuvaajat metsästävät – tykkylumi lepää puiden oksilla, taivas sinertyy hitaasti, järven jäät on maalattu valkoisella – en tiedä ilkkuuko maisema (vai että inhoat Suomea! Tässä sitä sitten!), vai tarjoileeko jotain viimeisiä bonuksia ennen kuin taas lähden – eihän se mitään tee, eloton olento, turhaan tässä heijastelen.
Vanhemmaksi kun tulee, kasvaa lähtemisten merkitys, poissa on parikymppinen nonchalanssi, alkaa miettiä että entä jos tämä on viimeinen kerta.
Ad infinitum.
