Lumen perään pitäisi varmaan haikailla. En haikaile; Suomen talvi
on kuusi kuukautta poteroissa jököttämistä, verrattavissa siihen että
joku yrittää tappaa istumalla passiivisena rintakehän päällä kunnes
keuhkoista loppuu happi.
Skotlannin talvi sen sijaan saapuu
huoneeseen kuin innokas amatöörinäyttelijä miekan kanssa: "Ha-HAA! Look
what I have for you!" ja viskoo dramaattisessa tuulenpuuskassa
lehtitelineen nurin kuin B-luokan musikaalissa.
Kaipaan Suomesta asioita (ksylitolipurukumia, halpaa villalankaa, lämmintä hanavettä) ja ihmisiä.
En kaipaa Suomea, sellaisena konseptina kuin se pääni sisällä on.
Eivät maat ole maita; ne ovat mielikuviamme niistä.
Välillä
kaipaan Lontoota. Kaipaan Lontoota aina kun olen yksinäinen; sillä
pohjattomalla sydänlihasta repivällä tavalla, jolla joskus ollaan
yksinäinen. Lontooseen voi hukkua helpommin yksinäisyytensä kanssa,
lohduttautuen sillä, ettei se lopulta ole kenenkään kaupunki. Se ei
vaadi sitoutumista tai sinne kuulumista, niin kuin tämä vanha
hartiahuivinen rouva, jossa nyt asun.
Ja miksi en
sitoutuisi: rakastan sitä häpeilemättä joka kerta kun ylitän kanaalin
koulumatkalla tai käännyn katsomaan vanhaa kaupunkia Princes Streetiä
kävellessä tai kun kävelen koulusta kotiin ja horisontissa, pohjoisessa,
lahden toisella puolen vilkkuvat Queensferryn valot.
Hölmö,
sentimentaalisuuteen pakottava, rakas kaupunki. Sen pääkadun varteen on pystytetty karuselleja ja maailmanpyöriä ja päänsäryltä maistuvaa hehkuviiniä myyviä kojuja. Maailmanpyörässä on käyty, viimeiset deadlinet ovat työn alla, tuskailen kaupoissa joululahjoja vaikka voisin tietysti olla tuskailemattakin. Viikko ja lennän Suomeen lomalle.
Vähän jo odotan lämmintä hanavettä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti