Count yer blessings

Paljon on näitä pakotetun tekemisen päiviä. Istuskelen koulun kirjastossa lykkäämässä kirjoittamista milloin milläkin tekosyyllä: jos lukisin tämän yhden käsikirjoituksen, noin niin kuin inspiraatioksi, hakisin kupin kahvia, noin niin kuin inspiraatioksi, lukisin Guardianin viikonloppuliitteen, noin niin kuin inspiraatioksi. Viidennen kerroksen ikkunoista näkee miten kaatosade alkaa ja vasaroi Meadowsia armottomasti.

Suunnittelen lomaa Suomeen. Palaaminen on alkanut arveluttaa - ei siitä totutusta syystä, paikalleen juuttumisen pelosta, vaan lähinnä tulehtuneen ilmapiirin takia. Tekisi mieli ottaa jotain hartioista ja ravistella, että haloo, mitä helvettiä siellä oikein tapahtuu. Mitä on tämä väkivallan lietsonta, idiotismi, muuttuvan yhteiskunnan edessä takajaloilleen nouseminen. 

Enää ei pelkästään vituta, vaan alkaa jo pelottaa. 

Siunaukset on laskettava sieltä, mistä saa:

* Kirjastokissa odottaa illalla yliopiston kirjaston kynnysmatolla ja antaa silittää itseään. Miten paljon olen tätä tarvinnut...!

* Istun Canongaten Starbucksin ikkunapöydässä, kun ohi kulkee suloinen mies - hänen katseensa osuu minuun ja hän hymyilee - jatkaessaan matkaa hän kääntyy vielä kahdesti katsomaan taakseen ja hymyilee. 

Vuoden todennäköisesti ainoa action, mutta otetaan sieltä mistä saadaan, perkele.

* Grassmarketilla pyöräriksan kyydissä istuva mies yrittää epätoivoisesti lyödä high-fiveja ohikulkijoiden kanssa, mutta nämä eivät huomaa häntä. Minä huomaan. Läimäisen voitonriemuisesti käden hänen kättään vasten, mistä hän ilahtuu niin paljon että ryhtyy laulamaan There She Goesia.

* Vanhan kaupungin kapeat kujat ovat autioituneet yöksi; niissä palaa kellertäviä valoja, seinistä nousee höyryä.

* Olen kirjoittanut käsikirjoitukseen tuubaa soittavan liftaavan nunnan. NO REGRETS

* Ystävän kuusivuotias lapsi on kehittänyt kyltin, jota voi "näyttää ihmisille kun ne tekevät hyvää".

Paperissa lukee

GOOD

PEOPLE

GOOD

Opiskelija

Tiistai: herään kasvoille paistavaan aurinkoon, klassiselta veistokselta näyttävän kämppikseni aamusuihkuun ja siihen, etten saa henkeä.
 
Tästä on tullut elämää, hapenpuutteesta. Yritän pumpata keuhkoihin volyymia astmainhalaattorilla, turhaan. Keitän kupin teetä, vaihdan pari sanaa ruohonleikkureista ja Poliisiopisto-elokuvista klassiselta veistokselta (re: Le génie du mal) näyttävän kämppikseni kanssa. Yritän rekisteröityä kahdelle lääkäriasemalle, turhaan. Maksan bussin lompakon pohjalta löytyneillä hiluilla ja tulen yliopistolle piehtaroimaan kirjoittamisen kanssa. Teen Buzzfeed-testejä, joista tulee vetelä olo.

Maanantai: epäonnistuneen kirjoittamispäivän rauniot. Syön Rochellen kanssa chana masalaa ja aloo gobia pienessä loisteputkivalaistussa haalistuneessa intialaispaikassa, jonka ikkunassa on räikeitä värivalokuvia annoksista. Omistaja on vähäpuheinen pulska keski-ikäinen intialaismies, joka katsoo televisiosta Andy Murrayta Wimbledonissa samalla kun hänen veljensä (?) viskelee vihanneksia pannulle; 
kasviscurryt maksavat alle neljä puntaa, mikä saa epäilemään että niissä olisi jotain vikaa, 
mutta au contraire, 
hinta-laatusuhde lienee kaupungin parhaimpia.
Tämä on niitä currypaikkoja, joista ei kerrota kaikille, ettei se vaan pilaantuisi, ettei ujo intialaismies vaihtaisi pikeepaitaansa, lakkaisi katsomasta surumielisesti televisiota asiakkaita odottaessaan.

Puhumme Rochellen kanssa graduista ja lopputöistä, koska aihe polttelee molempien mieliä - miten järjetöntä on se, että maksamme itsemme kipeiksi tällaisesta tuskallisesta kokopäivätyöstä, johon ei ole tarpeeksi aikaa, josta ei saa palkkaa ja joka valtaa yöunet niin, että päivisin joutuu lääkitsemään itseään kofeiinilla ja currylla ja alkoholilla, minkä ansiosta on tutkinnon jälkeen ihan peeaa. 

Undergrad-opiskelijoille tarjoillaan kevään aikana ties mitä ilmaisia koiransilitysterapioita opiskelupaineisiin. Maisteritutkintoa sinnittelevät jätetään kesällä oman onnensa nojaan, ainoana lohtunaan halpa curry ja kirjaston vending machine, josta saattaa saada illalla suklaapatukan, jos on muistanut varata käteistä. 

Muistelen Guardianin artikkelia siitä, miten Ritalinin käyttö on yleistynyt Brittien yliopistoissa; opiskelun paineet koetaan niin koviksi, että ihmiset diilaavat jenkkiläisiltä opiskelutovereiltaan keskittymispillereitä, joiden avulla jaksavat tahkota esseen kasaan muutamassa tunnissa.

Ymmärrän houkutuksen. 

(Muistelen myös klassiselta patsaalta näyttävän kämppikseni kertomusta entisestä kämppiksestään, jonka piti saada essee kasaan yhdessä yössä ja tämä turvautui kokaiiniin, mikä näkyi lopputuloksessa mahtailevan itsevarmoina, mutta täysin perusteettomina argumentteina.) 

Yliopistolle on raahattu jostain päin eurooppaa ehkä kaksisataa esiteini-ikäistä leirikoululaista, jotka taistelevat kanssani kahvilassa kofeiinista, ikään kuin eivät näkisi, että minä tarvitsen sitä enemmän, kaksikymmentä vuotta heitä vanhempana ja liian monta deadlinea niskassa. 

Tätä kai aikuisuus paikka paikoin on. 
Tuntee itsensä samaan aikaan niin vanhaksi,
ja täysin kykenemättömäksi olemaan aikuinen.

summertime - the living is uneasy

Tähän mennessä tapahtunut --

On kesä - Skotlannin kesä, Brittein kesä: kun aamulla vilkaisee ikkunasta ei voi tietää onko auringonpaiste vain hämäystä ja ulkona pakkasta; sää vaihtuu viiden minuutin välein sateesta auringonpaisteen kautta rakeisiin,

ja nyt, kun kerrankin on 28 astetta, tuntuu epätodelliselta eikä ulos melkein uskalla laittaa shortseja, eikä pelkästään sen takia että jalkojen iho näyttää pakastebroilerilta,
mutta onneksi neljään mennessä on jo alkanut tuulla niin paljon että pitää hakea kirpputorilta hätäapufarkut joihin vaihdan Starbucksin vessassa,

kummallakaan kielellä ei enää osaa kirjoittaa,
jatkuvasti tekee mieli kahvia,
uusi kämppis on niin kaunis että sen ympäri tekee mieli kietoa käsivarret joka kerta kun on sen lähellä keittiössä,
joskus saattaa jopa hakeutua keittiöön ihan vaan sen takia että se on siellä,
ja se alkaa hyräillä hellyttävästi täyttääkseen hiljaisuuden joka kerta kun keskustelussa on tauko,
eikä tällaisia asioita pitäisi tietenkään huomata.

Välillä pitää lähteä kaupungista nähdäkseen uusia paikkoja ja vanhoja paikkoja ja maatakseen ystävän puutarhassa,
ja sitten aloitan sen taas - jos mää asuisin täällä, niin tänne mää tulisin kahville... ikään kuin asiat paranisivat paikkaa vaihtamalla,
ja kahvilan viereisessä pöydässäkin tytöt keskustelevat huokaillen - -  I miss London, because Bristol just feels like a smaller version of it,
mikään ei koskaan ole tarpeeksi suurta, ei niin suurta kuin mielikuvissa. 

Ja kun palaa, palaa arkeen;
näen ympärilläni vain kärsimystä, sairaiden ihmisten kärsimystä, eksyneiden ihmisten kärsimystä, köyhien ja väsyneiden ihmisten kärsimystä,
vaikka Gardensissa kukkivatkin Café Ursulan korvapuustien kokoiset ruusut ja vaikka kahvi on hyvää ja vaikka näen Natascha McElhonen livenä elokuvajuhlilla ja se on NIIN KAUNIS ja vaikka sijoitumme pubivisassa kuudenneksi,

ja haluan vastustaa ajatusta tähän paikkaan kyllästymisestä, koska mihin tässä voisi kyllästyä? Jos Edinburghiin voi kyllästyä eikö voi kyllästyä aivan kaikkeen,
itseensä,
sairastamiseen,
kirjoittamiseen
(niin).

Mutta ehkei kuitenkaan koskaan niihin ruusuihin,
kahviin,
pubivisoihin,
siihen, että on joku jonka hartioiden ympärille voi kuvitella kietovansa käsivartensa.