Karkumatka

Eternal Sunshine of the Spotless Mindin alussa Joel pakenee. 

Hän soittaa töihin olevansa sairaana ja ottaa junan Montaukiin. Menee kävelemään rannalle, tuijottamaan merta, tunteakseen edes jotain. 

Olen varma, että Joelin paetessa on maanantai.

Maanantaiaamuna minäkin pakenen. Laitan puhelimen äänettömälle - tiedän intuitiivisesti odottaa huonoja uutisia projektin tuotantoon menosta (menemättömyydestä), enkä jaksa kohdata niitä. Livahdan juna-asemalle takakautta, salaa, ikään kuin joku huomaisi. 

Ehkä on raukkamaista karata hylkäämiseltä, mutta en osaa muutakaan: toisessa paikassa omaa kelvottomuuden tunnettaan voi väistellä helpommin, kun ei koe olevansa normaaliympäristön nöyryytettävänä. Minnekään äidin helmoihin ei voi mennä kitisemään - hän vain käyttäisi tätä todisteena siitä, että minun kannattaisi hankkiutua ennemmin lähihoitajaksi. 

Junassa vastapäätä istuu ranskalainen vähän Väinö Linnan näköinen mies, jonka pehmeä ääni kuulostaa siltä että hän varmasti lukee kaikki Ranskan äänikirjat ja elokuvien voice-overit. Hän harjoittelee vaimonsa kanssa englantia lausumalla ääneen junan pysäkkejä: Wallyford, Prestonpans, Longniddry. Kuulutuksia: "le dernier, c'est 'last', comme 'last stop'". Hän on tuskin karkaamassa miltään. 

North Berwickistä on tullut minun Montaukini, eräänlainen turvasatama poissa maailmalta. Sellainen pikkukylä, jossa asumisesta 'joskus vanhana' en jaksa lakata haaveilemasta - tämä on radikaalia; missään muualla en edes kuvittele selviäväni viidenkympin yli. 

Paistaa aurinko. Iloiset koirat juoksentelevat mereen ja takaisin. Laskuvesi on mennessään piirtänyt rantahiekkaan aaltoja ja jättänyt jälkeensä rakkolevää, erimerkkisiä simpukankuoria, sileäksi hioutuneita posliininkappaleita. 

Minä mittailen rantaviivaa, keräilen taskut täyteen simpukankuoria, mietin miksi ihminen on tyytyväisimmillään merenrantaa kävellessään. Mistä nämä kaikki posliininkappaleet oikein tänne ajautuvat. Minkä takia merenrannalla muistaa, kuka on; onko kyseessä jokin alkukoti-heijastelu. Kiitän itseäni siitä, että ymmärsin tulla tänne tällaisena päivänä, jonka päälle on kirjoitettu trigger warning isoin kirjaimin.

Taiteilijana jokaista hylkäystä kohtelee todisteena siitä, ettei minusta ole tähän; jokaista hyväksyntää vahvistuksena omalle neroudelleen. Luulisi, että tämä jotenkin ajan myötä helpottaisi - päinvastoin, hylkäykset toistensa perään tuntuvat kasautuvan matemaattiseksi todisteeksi omasta kehnoudesta. Nuorempana jaksaa vielä ajatella, että tälläkin on varmaan tarkoituksensa. Vanhempana ajattelee, että se tarkoitus on jättää nämä hommat sikseen ja kävellä meren aaltoihin. 

Kai Kaufmankin on hylkäysten kanssa painiskellut, Anomalisakin piti tehdä osin joukkorahoituksella. Elokuva ei ole mitenkään niin hyvä ja mielikuvituksekas kuin Eternal Sunshine; sen päähenkilö ei jaksaisi enää karata Montaukiin, on liian keski-ikäinen ja väsynyt, ehkä kuin Kaufman itse. Ehkä tässä pitää hyväksyä omakin väistämätön tylsistymisensä. 

Kävelin entisen opettajani Jamesin kanssa elokuvan näytöksen jälkeen kotiin, muistin hänen viime vuonna saamansa BBC:n kieltävän päätöksen ja kysyin -  ehkä ennakoiden: how do you deal with rejection? 

James ei oikein itsekään tiennyt. Eikö teille viime vuonna opetettu? hän tuskaili. Tiivisti sitten, että on hyvä muistaa ettei kyse ole minusta henkilönä vaan itse projektista. 

Mutta kun ei minulla ole muuta. 

Ystävillä on perheensä ja uransa ja kissat ja koirat. 

Minulla on vain sanat. 

Missään muussa en oikein ole hyvä. Ja jos joltain taholta sanotaan, etten ole siinäkään riittävän hyvä, ei mitättömyyden tunnetta voi mihinkään paeta. Eivät he voi minulta kirjoittamista viedä, mutta ovat jälleen uusi linkki tässä näkymättömyyden ketjussa, jossa kaikki potentiaali painuu kuiskauksiksi historian alaviitteisiin. Turha täältä on huudella, blogata joutavuuksia maailmalle. Ei se loputtomiin riitä. 

Places to be

Lauantaina puhutaan asumisesta.

Kun kävelen Leithistä Dean Villageen, nappaan ohikulkevien naisten keskustelusta Thatcherin, ja sen mitä Thatcher 80-luvulla teki Dean Villagelle. Dean Village on entistä myllyaluetta, täynnä keskieurooppalaisen oloista pittoreskia charmia, nykyään tietysti uusrikkaiden kansoittamaa; kuka nyt ei haluaisi asua kanaalin varressa, ja silti vain vartin päässä West Endistä.

Korvakuulokkeissakin puhutaan asumisesta: kuuntelen Benjamen Walkerin erinomaista kolmen podcastin sarjaa New York After Rent, jossa Walker vetää symbolisen (ja konkreettisen) yhteyden Rent–musikaalin loppumisesta Broadwaylla New Yorkin gentrifikaation räjähtämiseen. AirBnb on vallannut vuokramarkkinat; Nykissä on 36 tuhatta listattua kiinteistöä (!), joiden vuokraajista kuusi prosenttia käärii itselleen 37 prosenttia koko kaupungin AirBnb-tuloista - pyörittää siis laitonta bisnestä. Taiteilijat on karkotettu Brooklynin perukoille Bushwickiin, joko vasten tahtoaan, tai uudemman sukupolven tapauksessa vapaaehtoisesti, koska Bushwick on the place to be.

Performanssitaiteilija Penny Arcade vaahtoaa podcastissa cupcake-addiktoituneista nuorista, children of the people I came to New York to get away from, jotka tulevat tylsistä keskiluokkaisista lähiöistään tylsistyttämään kaupunkeja.

Nämä parikymppiset ovat tietenkin kasvaneet eri sosiaalisessa ja kulttuurisessa ympäristössä. Heille tällainen huomiosta ja rahasta taistelu on arkipäivää. Miten paljon gentrifikaatiosta valittavat haikailevat kuvitteellista menneisyyttä, jolloin kaikki oli jännittävämpää ja siistimpää; marisevat siitä, etteivät ihmiset ole enää riippuvaisia kokaiinista vaan artesaanikahvista? Ei ongelma ole pelkästään näissä söpöjä pienyrityksiä perustavissa optimisteissa. Ei heillä muutakaan toivoa ole – joko on mentävä töihin kasvottomaan suuryritykseen, tai avattava juustokakkukahvila.

Näin kolmekymppisenä tuntee, että pitäisi valita leirinsä: joko omaksua koko kilpailuhenkinen teknokulttuuri, perustaa start-up ja Twitter-tili ja haalia seuraajia ja tehdä Kickstarter-kampanja perunasalaatille,

tai sitten pitää koteloitua itseensä ja olla luddiitti ja pudota kelkasta, elää pätkätöillä tai olla elämättä kokonaan, yrittää vähän huudella hyvinvointiyhteiskunnan kuolemasta tyhjiöön, jossa kukaan ei kuuntele kuitenkaan, paitsi toiset kelkasta pudonneet. Kaupungit – the places to be – karkaavat ulottumattomiin; Helsingissä asumisesta ei enää ole kaltaisilleni vatuloille toivoa.

Ehkä olen jo tehnyt valinnan – kaverit ovat pyytäneet aloittavaan mainostoimistoonsa copywriteriksi, ja olen sanonut kyllä – lähinnä sen takia etten halua kieltäytyä mistään, mihin minut pyydetään mukaan, siinä pelossa ettei jatkossa pyydetä. (Myös siksi, että olen pessimistinä epäileväinen koko toimiston tulevaisuuden suhteen.)

Tarkkailen itseäni huolestuneena: olenko minäkin osa ongelmaa, koska pidän hyvästä kahvista? Koska olen muuttanut Leith Walkille sellaiseen asuntoon, johon Leith Walkin alkuperäisväestöllä, sillä Trainspottingissa kuvatulla alaluokalla, ei enää millään olisi varaa?

(Danny Boyle on näköjään palannut Edinburghiin kuvaamaan Trainspottingin jatko-osaa, ja kommentoi Leithin gentrifikoitumista – helppohan Boylen on huudella, hän on paennut Jenkkeihin ohjaamaan liudan Trainspottingia tylsempiä ja kökömpiä megabudjetin elokuvia – jos tässä jokin on keskiluokkaistunut, niin Boylen elokuvat. Eikä ensimmäistä Trainspottingia edes kuvattu Edinburghissa vaan Glasgowssa, koska Glasgow’n rosoiset slummit edustavat paljon paremmin kuvitteellista Leithiä.)

(En edes tiedä onko Edinburghista kunnolliseen gentrifikaatioon; tämä on kaupunkina ollut aina niin väsynyt ja vanha, etteivät coolit ihmiset tänne hingu. Vanhaa rahaa täällä kyllä on loputtomiin, sen näkee näistä Dean Villagen liepeillä pyörivistä äiti-tytärpareista identtisissä raitakampauksissa, Harvey Nicksin ostoskassit kädessä; miehistä Barbourin tikkitakeissa, kalliissa farkuissa, tweedlippalakit päässä – jäykkäryhtisiä, kuten rikkaat aina. He vetävät terriereitään hihnojen perässä sellaisiin suuri-ikkunaisiin kaupunkitaloihin, joista minunkaltaisteni on tässä elämässä turha haaveillakaan.)

Kenellä on oikeus asua suurkaupungissa? Niihin tulevat pakolaisiksi luonnostaan taiteilijat, ajattelijat, seksuaalivähemmistöt, humanistit; heidän ajatuksilleen ei jossain kolmen pennin pikkukylissä ole koskaan ollut tilaa. Suurkaupungit ovat anonyymejä, ei-kenenkään-maata – anonyymiydessään yhtä lohdullisia kuin ketjuhotellit, täynnä tilaa olla kuka tahansa. Taiteilijat vastaavat kaupungin henkisestä pääomasta, kunnes heidät työnnetään syrjään markkinaorientoituneiden uusien taiteilijoiden tieltä.

Ja ovatko he sen vähemmän taiteilijoita kuin entisetkään taiteilijat? Eikö kaupunkien tehtävä ole tuhota itsensä ja luoda itsensä uudestaan? Eikö marginaalin tehtävä ole pysyä marginaalissa?

Mistä minä tiedän. Selling something isn’t the same as saying something, sanoo Benjamen Walker manifestinomaisesti näille mainostaiteilijoille, ja se jää kummittelemaan mieleeni, nousee aina välillä pintaan, kuten istuessani promokuvattavana mainostoimistoa varten.

Muistelen Noah Baumbachin While We're Youngia, jossa keski-ikäistyvä Ben Stiller yrittää hengailla Adam Driverin ja Amanda Seyfriedin parikymppisten hahmojen kanssa, joilla on joku artesaanijäätelöyritys ja vinyylikokoelma ja he saavat kaiken vaikuttamaan niin vaivattomalta, samalla kun Ben Stiller on nivelrikkoinen ja väsynyt ja yrittää raapia kasaan dokumenttia, joka ei enää tunnu relevantilta.

Muistelen sitä industrial-henkeen sisustettua hostellia, jossa olen useampaan otteeseen Edinburghissa homepakolaisena asunut; sen nelikymppistä hipster-partaista omistajaa, joka tuntuu availevan industrial-henkisiä hostelleja joka puolelle Britanniaa, ja perusti viimeksi artesaani-sandwich-kahvilan. Sen seinissä on sellaista valkeaa vessankaakelia, jota nykyään näkee kaikkialla.

Hän näytti aina huolestuneelta ja hermostuneelta. Kuin olisi jatkuvasti juoksemassa ylämäkeen, karhu perässään.    

Tämä silmitön tulevaisuudenpelko, josta minäkin yritän kirjoittaa itseäni pakoon henkeni edestä – kokevatko ne start-up-yrityksiä perustavat parikymppiset tällaista ollenkaan?