Karkumatka

Eternal Sunshine of the Spotless Mindin alussa Joel pakenee. 

Hän soittaa töihin olevansa sairaana ja ottaa junan Montaukiin. Menee kävelemään rannalle, tuijottamaan merta, tunteakseen edes jotain. 

Olen varma, että Joelin paetessa on maanantai.

Maanantaiaamuna minäkin pakenen. Laitan puhelimen äänettömälle - tiedän intuitiivisesti odottaa huonoja uutisia projektin tuotantoon menosta (menemättömyydestä), enkä jaksa kohdata niitä. Livahdan juna-asemalle takakautta, salaa, ikään kuin joku huomaisi. 

Ehkä on raukkamaista karata hylkäämiseltä, mutta en osaa muutakaan: toisessa paikassa omaa kelvottomuuden tunnettaan voi väistellä helpommin, kun ei koe olevansa normaaliympäristön nöyryytettävänä. Minnekään äidin helmoihin ei voi mennä kitisemään - hän vain käyttäisi tätä todisteena siitä, että minun kannattaisi hankkiutua ennemmin lähihoitajaksi. 

Junassa vastapäätä istuu ranskalainen vähän Väinö Linnan näköinen mies, jonka pehmeä ääni kuulostaa siltä että hän varmasti lukee kaikki Ranskan äänikirjat ja elokuvien voice-overit. Hän harjoittelee vaimonsa kanssa englantia lausumalla ääneen junan pysäkkejä: Wallyford, Prestonpans, Longniddry. Kuulutuksia: "le dernier, c'est 'last', comme 'last stop'". Hän on tuskin karkaamassa miltään. 

North Berwickistä on tullut minun Montaukini, eräänlainen turvasatama poissa maailmalta. Sellainen pikkukylä, jossa asumisesta 'joskus vanhana' en jaksa lakata haaveilemasta - tämä on radikaalia; missään muualla en edes kuvittele selviäväni viidenkympin yli. 

Paistaa aurinko. Iloiset koirat juoksentelevat mereen ja takaisin. Laskuvesi on mennessään piirtänyt rantahiekkaan aaltoja ja jättänyt jälkeensä rakkolevää, erimerkkisiä simpukankuoria, sileäksi hioutuneita posliininkappaleita. 

Minä mittailen rantaviivaa, keräilen taskut täyteen simpukankuoria, mietin miksi ihminen on tyytyväisimmillään merenrantaa kävellessään. Mistä nämä kaikki posliininkappaleet oikein tänne ajautuvat. Minkä takia merenrannalla muistaa, kuka on; onko kyseessä jokin alkukoti-heijastelu. Kiitän itseäni siitä, että ymmärsin tulla tänne tällaisena päivänä, jonka päälle on kirjoitettu trigger warning isoin kirjaimin.

Taiteilijana jokaista hylkäystä kohtelee todisteena siitä, ettei minusta ole tähän; jokaista hyväksyntää vahvistuksena omalle neroudelleen. Luulisi, että tämä jotenkin ajan myötä helpottaisi - päinvastoin, hylkäykset toistensa perään tuntuvat kasautuvan matemaattiseksi todisteeksi omasta kehnoudesta. Nuorempana jaksaa vielä ajatella, että tälläkin on varmaan tarkoituksensa. Vanhempana ajattelee, että se tarkoitus on jättää nämä hommat sikseen ja kävellä meren aaltoihin. 

Kai Kaufmankin on hylkäysten kanssa painiskellut, Anomalisakin piti tehdä osin joukkorahoituksella. Elokuva ei ole mitenkään niin hyvä ja mielikuvituksekas kuin Eternal Sunshine; sen päähenkilö ei jaksaisi enää karata Montaukiin, on liian keski-ikäinen ja väsynyt, ehkä kuin Kaufman itse. Ehkä tässä pitää hyväksyä omakin väistämätön tylsistymisensä. 

Kävelin entisen opettajani Jamesin kanssa elokuvan näytöksen jälkeen kotiin, muistin hänen viime vuonna saamansa BBC:n kieltävän päätöksen ja kysyin -  ehkä ennakoiden: how do you deal with rejection? 

James ei oikein itsekään tiennyt. Eikö teille viime vuonna opetettu? hän tuskaili. Tiivisti sitten, että on hyvä muistaa ettei kyse ole minusta henkilönä vaan itse projektista. 

Mutta kun ei minulla ole muuta. 

Ystävillä on perheensä ja uransa ja kissat ja koirat. 

Minulla on vain sanat. 

Missään muussa en oikein ole hyvä. Ja jos joltain taholta sanotaan, etten ole siinäkään riittävän hyvä, ei mitättömyyden tunnetta voi mihinkään paeta. Eivät he voi minulta kirjoittamista viedä, mutta ovat jälleen uusi linkki tässä näkymättömyyden ketjussa, jossa kaikki potentiaali painuu kuiskauksiksi historian alaviitteisiin. Turha täältä on huudella, blogata joutavuuksia maailmalle. Ei se loputtomiin riitä.