Välipäivät

Olen viettänyt tätä ennen tasan yhden joulun poissa Suomesta. Olin Bristolissa ystäväni luona; hän asui Clifton Suspense Bridgen vieressä vanhassa viktoriaanisessa talossa jonka takat sytytettiin ilta-aikaan.

Aattona kaupat olivat auki iltayhdeksään, kuten normaaleinakin päivinä. Mitään joulurauhan julistuksia ei luettu. Minä kävelin Tescoon suurten kivitalojen ohi ja ihastelin niiden erkkeri-ikkunoihin nostettuja joulukuusia.

Kun ystäväni viimein sai infernaalisen demonilapsensa nukkumaan, livahdimme rinnettä alas pubiin maistelemaan länsirannikon siidereitä ja ystäväni uskoutui minulle siitä, miten kamalaa äitiys oikeasti oli. Joulupäivänä ystäväni riiteli perheensä kanssa ruusukaalien keittämisestä ja siitä minkälainen pettymys kukin perheenjäsen oli, ja koin jonkinlaista huojennusta siitä, etten kuulunut tähän joukkoon eikä minun täten tarvinnut sitoutua tähän sekasortoon emotionaalisesti. Yöllä juoksimme kirkkoon keskiyön messuun, jossa pappi piti end of the year quizia ja jakoi Quality Streetiä rasiasta palkinnoksi kysymyksiin oikein vastanneille. Tästä hän siirtyi sujuvasti Jeesuksen syntymään. Kotona joimme whisky macit.

Tapaninpäivänä paistoi aurinko ja lämpöä oli yli 10 astetta. Menimme kävelemään Ashton Courtin nummille, jonne tuntui lähteneen puoli muutakin kaupunkia. Tällainen jouluna ihmisten pariin jalkautuminen oli minulle täysin käsittämätön konsepti.

Edinburghissa sataa, mutta postitoimisto mainostaa optimistisesti ikkunassaan että heiltä voi ostaa pulkan valmiiksi tulevia lumikelejä varten, 10 punnan kappalehintaan.

Kun ajamme yläluokkaisten asuinalueiden ohi, muistan Bristolin: tulee vastaan riveittäin suuria vanhoja kaupunkitaloja, joiden erkkeri-ikkunoihin on nostettu valtavia joulukuusia. Talot tuntuvat käyvän kilpavarustelua siitä, kenellä on suurin kuusi. Ne hipovat katonrajaa ja on aina koristeltu pelkästään värittömin valosarjoin; mitään mauttomia kimmeltäviä ornamentteja niiden oksille ei ole nosteltu.

Kun ajaa vähän eteenpäin, päätyy työväenluokkaiselle asuinalueelle, jossa tilanne on äkkiä toinen: suurimman kuusen sijaan täällä käydään amerikkalaishenkistä kilpavarustelua siitä, kenen jouluvalot ovat räikeimmät, vilkkuvimmat, värikkäimmät: on hohtavaa joulupukkia, porotokkaa, sateenkaaren väreissä vilkkuvia valoköysiä silmänkantamattomiin. Ne räjähtävät pimeästä silmille vulgääreinä.

Kun ajaa vielä eteenpäin, talot ja jouluvalot loppuvat, ja vastaan tulee vain kiviaitojen reunustamia peltoja ja tien ylle kurottelevia käkkyräisiä puita. Sitten tulevat vastaan South Queensferryn kolme siltaa (vanha rautatiesilta, joka painetaan aina postikortteihin; uudempi 1960-luvun silta; viime vuonna valmistunut futuristinen silta).

Alice on ostanut jouluaterialle kultaiset, flamingoin koristellut paukkukarkit. Minun voittamastani paljastuu pieni muistivihko. Alice saa vaaleanpunaisen vesipistoolin. Ruskeasilmäinen ajaa takaisin illalla ja Alice nukahtaa takapenkille, koska on syönyt ainakin kilon perunoita.

Joulun välipäivät ahdistavat joka kerta. Joulu itsessään antaa luvan möllöttää sohvalla ja avata housujen vetoketjun ja katsoa kahdeksan tuntia tv:tä putkeen. Tapaninpäivänä alkaa jo kuristaa. Välipäivät ovat vastenmielinen, paikallaan junnaava poikkeustila. Ne muistuttavat siitä, että jäljellä on enää muutama päivä siihen, kun pitäisi muuttua toiseksi ihmiseksi, luoda nahkansa ja aloittaa uudestaan puhtaalta pöydältä. Uutismediat kirkuvat parempaa vuotta ja uusia tapoja jotka tulisi omaksua: fitness-harrastuksia, meditaatiosovelluksia, ruokavalioita, vedenjuontirutiineja, bullet journaleita, vegaanihaasteita, tipattomia tammikuita, vaatekaapin minimalisointia, joihin kaikkiin kai teoriassa olisi 12 kuukautta aikaa, mutta ne pitäisi kuitenkin ehkä saada menestyksekkääseen alkuun jo tammikuussa.

Pitäisi luoda vuodesta sellainen kuin on aina halunnut (kun tästä nykyisestä ei kuitenkaan tullut sellainen kuin oli aina halunnut), vaikka kaiken yllä leijuu kalvava, alkukantainen kauhu siitä, ettei mikään kuitenkaan tule muuttumaan: edessä on taas 365 päivää rämpimistä näkymätöntä horisonttia kohti, väsyneenä, vailla suuntaa. Epätoivoisia, epäonnistuneita yrityksiä, jotka jäävät maailmalta näkymättömiin.

Myös pitäisi reflektoida kulunutta vuotta ja sen kokonaissaldoa, vaikka ei millään muotoa haluaisi käydä uudelleen läpi joka ikistä tappiota, joiden ansiosta saldo jää auttamatta miinukselle, taas. Olen elänyt kapitalismissa riittävän kauan sisäistääkseni, että ihmisarvoni on suoraan verrannollinen tehokkuuteeni.

Ei minulle ole jaettu niitä eväitä, joilla onnistunut vuosi toteutettaisiin. En enää muista, millaista on onnistua jossain. Ei minulla ole siitä käsinkosketeltavaa kokemusta. Muistan kun minut joskus suostuteltiin kokeilemaan frisbeegolfia. Heitin kiekon suurinpiirtein korin suuntaan, mutta samalla pelkäsin että se oikeasti menisi sisään, koska mistä minä tietäisin mitä silloin pitäisi tuntea?

Ruskeasilmäinen lähtee juhlistamaan ystävänsä syntymäpäivää karaoke-iltaan. Minäkin menisin, mutta minua on varoitettu siitä, että ystävän aviomies on helvetillinen kusipää, johon minulla menisi hermot. Tämä on varmasti totta, koska minulla menee hermot jo siihen, kun kämppäkaveri kommentoi kenellä television naisista on liikaa meikkiä. Minä avaan valkoviinin ja jään kotiin kirjoittamaan. Napsautan joulukuusen valot päälle. Sen olen sentään onnistunut koristelemaan.

Ankkuri

Puolalaisten ruokakauppojen ikkunoissa mainostetaan karppeja. Karppi ostetaan jouluksi. Se laitetaan kaupassa muovipussiin ja kotona kylpyammeeseen. Siellä karppi uiskentelee pientä ympyrää, kunnes se jouluaamuna laitetaan pataan.

Karppi edustaa marginaalisempaa joulua keskustan ulkopuolella. Keskustassa on pröystäilevä, kapitalistinen joulu: maailmanpyörä, joulukuusilabyrintti, luistinrata; keskieurooppalaisen näköisiä kojuja, jotka myyvät hehkuviiniä ja tekolunta ja porontaljoja.

Princes Streetiä ei pääse eteen- eikä taaksepäin, varsinkaan viikonloppuisin. Glasgow’sta tulee aamupäivällä junalastillinen ihmisiä, jotka kuvittelevat tulevansa viettämään viihtyisää ja maagista päivää joulumarkkinoille. Heidän kuvitelmastaan jäävät uupumaan toiset junalastilliset ihmisiä, jotka ovat ajatelleet samoin, ja jotka tekevät joulumarkkinoista läpipääsemättömän, kastanjankatkuisen ihmishelvetin, jossa britit yrittävät hillitä vihaista tuhahteluaan ja minä en.

Pakenen keskustasta Stockbridgeen laulamaan kauneimpia joululauluja. Merimieskirkon pastori on ajanut Lontoosta pohjoiseen takakontti täynnä Turun sinappia, Presidenttiä, luumumarmeladia ja joululauluvihkoja. Suomalaiset tai suomalaisiin liittyvät asettautuvat kellaritilan klaffituoleille ja laulavat kuuliaisesti vihosta Arkihuolesi kaikki heitä. Lapset eivät perusta melankolisista lauluista ja juoksentelevat riemusta kiljuen ympäri huonetta. Ei tämä heidän tilaisuutensa ole, vaikka heidät raahataankin mukaan tekosyyksi; meitä aikuisia vartenhan tämä on, juuriltaan lähteneitä.

Takarivissä istuu vakavakasvoisia vanhuksia vakavissa palttootakeissa. He eivät juuri hymyile tai puhu kenellekään. Minä en tiedä mikä heidän tarinansa on, koska he eivät jää turisemaan joutavia glögilasin ääreen; kai he tulevat, koska tämä ankkuroi heidät johonkin. Ehkä heijastelen. Minuthan se ankkuroi.

On näitä ruuhkavuotisia lapsiperheitä, jotka tulevat kiemurtelevien leikki-ikäistensä kanssa ja hössöttävät tärkeinä korvapuustipöydän takana, koska sekin ankkuroi heidät johonkin. On opiskelijoita, jotka ovat laulamassa muka läpällä; oikeasti, koska se vähentää turvattomuuden tunnetta lohduttomassa maailmassa. On lasten skotlantilaisia isovanhempia, jotka opettelevat suomea voidakseen puhua sitä lapsenlapsilleen.

On Ruskeasilmäinen vieressäni klaffituolilla, hapuilemassa paksulla aksentillaan Sibeliusta. En khai-pa khul-ta-khaan. Minua liikuttaa, koska hän yrittää vuokseni. Hän on käynyt täällä jo kaksi vuotta kanssani tuijottamassa näitä käsittämättömiä laulunsanoja ja kuuntelemassa haparoivaa pianosäestystä. Nyt hän on aloittanut suomen tunnit ja taivuttaa verbejä ylpeänä ja lähettää minulle viestejä joissa lukee “Minuus kaksitoiste Rovaniemissa keskiviikkona!” enkä minä raaski korjata hänen kielioppivirheitään.

Merimieskirkon pastorilla on villatakki ja converset ja hän lukee meille punakantisesta Raamatusta jouluevankeliumin. Ja tapahtui niinä päivinä; me kokoonnumme kerran vuodessa community centren hilseilevään kellariin, koska lohtu on sitä, että vaikka mikään ympärillä ei ole pysyvää, menee Heinillä Härkien Kaukalon vielä samalla tavalla kuin kaksikymmentä, kolmekymmentä, viisikymmentä vuotta sitten; lohtu on sitä, että vaikka Home Office jakelee kylmäkiskoisia karkotuskirjeitä, haluaa joku kuitenkin lukea meille jouluevankeliumin ja kaataa pahvimukiin haaleaa glögiä. Täällä se, mitä alunperin olimme, saa hetken olla näkyvillä: voimme näyttää sen puolisoillemme, lapsille, appivanhemmille. Näin minä kasvoin, näin kasvoivat nämä muutkin, meidän outoutemme ja vinoutemme ei olekaan mikään yksityinen kuriositeetti: sen validiutta on tukemassa kokonainen huoneellinen aikuisia ihmisiä, jotka eivät selviä Sylvian Joululaulun kolmannesta säkeistöstä kuivin silmin.

Minä ostan merimieskirkolta ylihintaisen luumuhillon ja levyn Fazerin hasselpähkinäsuklaata. Ruskeasilmäinen ostaa mukillisen glögiä ja jää vaihtamaan kuulumisia suomen kurssilla tapaamiensa isovanhempien kanssa, jotka ovat tulleet hänen laillaan hapuilemaan laulun sanoja solidaarisuussyistä.

Päivät viheltävät ohi itsestään, ilman että saan tehtyä mitään. Vuoden viimeiset metrit hupenevat olemattomiin ja niiden yllä leijuu paniikki: tämäkin deadline menee taas ohi ilman että olen tehnyt LinkedIN-profiilia tai nettisivua tai esseekokoelmaa tai minkäänlaista urasuunnitelmaa koko VUONNA. Ja nyt on oikeastaan turha edes aloittaa, koska en minä niitä kahdessa viikossa kuitenkaan valmiiksi saa. Ainoa mihin voin luottaa on sohvalla istuminen, vilttiin kietoutuneena, klementiinejä mutustellen. Puut ovat menneet nukkumaan, ja nukkumaan haluaisin minäkin. Synninpäästöä tälle ei tunnu löytyvän oikein mistään.

Hirvivaara

Pellot humisevat bussin ikkunan ohi. Länsi-Suomi on litteää, jatkuvien peltojen täplittämää. Niiden välissä kasvaa kuusimetsää. Ruskeasilmäinen haluaa niin kovasti nähdä kurjen, että hallusinoi sellaisen joka pellolle. 

”Tuolla on kurki!” 

”Se on puu.” 

”Tuolla on kurki!” 

”Se on tienviitta.” 

”Tuolla on kurki!” 

”Se on varis.” 

On typerryttävän lämmin, ja minä juon jatkuvasti vissyvettä, mitä ei yleensä koskaan tapahdu. Tuijotan bussin ikkunasta ja yritän ajatella. Kaipaan niitä aikoja, kun bussin ikkunasta katselu vielä oli autuasta, tilavaa; kun mielen vaeltelu tarkoitti sen organisointia, turhien tiputtamista pois, olennaisuuksien huomioimista. 

Nyt mielen vaeltelu tarkoittaa sitä, että hirvivaroitusmerkin tien sivussa nähtyäni kuvittelen jo, miten hirvi rysähtää bussin tuulilasiin. Ruskeasilmäinen singahtaa bussin vessan ovesta läpi, koska tietysti hänen piti taas juuri mennä vessaan, miksei hän kykene hallitsemaan rakkoaan edes hirvivaaran ajan? Onko se oliivin kokoinen? Tai sitten: kuski vaikutti jo valmiiksi niin stressaantuneelta, että tekee varmasti ajovirheen, jotain mopoautoa väistäessään vetää mutkan liian suoraksi, bussi kellahtaa kyljelleen, minä en saa turvavyötäni auki, Ruskeasilmäinen on tajuton, en kykene pelastamaan häntä, tai ehkä hän on taas siellä helvetin vessassa, bussi syttyy tuleen, kaikki Raumalta Helsinkiin matkustavat palavat karrelle, paitsi minä, koska jään henkiin kertomaan traumastani, yksin. 

Ennen oli ajatuksia; nyt on vain pelkoja. 

Siitä tietää saapuneensa taas Britanniaan kun jo lentokentällä kattopaneelin läpi tippuu vettä ja alle on laitettu sankko ja sellainen keltainen kyltti, jossa varoitetaan liukkaasta lattiasta. Sankko pysyy siellä varmaan kuukausia, ehkä vuosia, eikä kukaan tee asialle mitään. Se poistetaan vasta kun koko lentokenttä räjäytetään.

Lämpötila tippuu taas helpottavaan kahteenkymmeneen asteeseen, mutta ärtynyt kämppis puhisee silti, että päivällä on liian kuuma ja yöllä ei saa nukuttua. Minä katson ulos, missä sataa vettä hämärtyvään, 15-asteiseen iltaan, enkä sano mitään. Hän olisi kai tyytyväinen jossain, missä lämpötila on nollassa kesät talvet. Ehdottaisin hänelle Suomeen muuttoa suurimmaksi osaksi vuotta, ellei hän olisi poistunut Skotlannin rajojen ulkopuolelle tasan kerran, ja silloinkin ex-tyttöystävän pakottamana, Fuengirolaan. 

Kun palaa takaisin, kelluu pari päivää lomanjälkeisessä todellisuudessa, jossa molemmat maat tuntuvat yhtä fiktiivisiltä, niiden tavat ja kirjoittamattomat säännöt läpinäkyviltä. Sitten ajatukset taipuvat taas ympäröivän todellisuuden ympärille ja hyväksyvät sen, koska eivät jaksa sitä jatkuvasti kyseenalaistaakaan. Ei sillä tavalla voi elää.

Omaa identiteettiäni en silti väsy tonkimaan: visiitti visiitiltä muutun itäsuomalaisemmaksi. Hingun savolaisten seuraan. He osaavat kommunikoida sillä tavalla kuin minäkin. Vaikka Itä-Suomessa asuessani koin koko ajan olevani jotenkin väärin ja väärässä paikassa, koen nyt paradoksaalisesti että ainoastaan savolaiset ymmärtävät minua. 

En jaksa enää vastustella tätä kehitystä. Antaudun sille suosiolla. En jaksa enää yrittää. En minä brittien pokkuroinnin sääntöjä tule koskaan sisäistämään. Oikeasti haluan vain sanoa jokaiselle kassahenkilölle, että "no mittee teillä tännään on". Pane kolome nuita muikkuja. Mitkä niistä nyt parraalta näättää.   

Ehkä meille kaikille käy lopulta näin. 

Alan ymmärtää ulkosuomalaisia, jotka roikottavat suomenlippua asuntonsa ikkunasta ja hoilaavat Eppu Normaalia matkalla töihin ja tyrkyttävät karjalanpiirakoita kaikille, niillekin, jotka eivät niitä halua. He eivät halua menettää suomalaista osaa identiteetistään, koska ilman sitä tuntuu jotenkin eksyneeltä ja vajanaiselta. Ehkä se on neulottu meihin niin tiukasti, ettei siitä pääse eroon, vaikka kuinka haluaisi. 

YouTube tarjosi Alanis Morissetten Thank U:ta. Kuuntelin. Jätin sen soimaan uudestaan. Kappaleen ilmestyessä en ymmärtänyt siitä mitään, ja sen videotakin pilkattiin kaikkialla, kuten tietysti aina mitä tahansa, missä nainen tekee jotain muuta kuin hymyilee nätisti miehelle. Nyt haluan uskoa ymmärtäväni Alanista paremmin, kun hän laulaa how bout no longer being masochistic. 

How 'bout me enjoying the moment for once.
How 'bout grieving it all one at a time.

Se on tietysti mahdollisimman vähän itäsuomalainen kappale, koska siinä kiitetään asioista. Savolaiset eivät kiittele, ovat liian sarkastisia sellaiseen. Silti laulu resonoi minussa. Ehkä en ole sataprosenttisesti mitään. Ehkä meissä kaikissa on vähän kaikkea. 

Ellen Something's Diner

Edinburghissa epätiloja pitää lähteä erikseen etsimään. Glasgowssa voi jäädä pois satunnaisella metropysäkillä ja löytää itsensä keskeltä teollisuusaluetta, jossa pyörii vain KFC:n pahvikuoria ja tyhjiä Lucozade-pulloja. Rypäs hylättyjä tehtaita, moottoritien alikulkukaista; sitten löytää taas asuintaloja, afrikkalaisia kahviloita, halal-lihakauppoja. 

Glasgow on pidäkkeettömän cool, yhtä pakottomasti ja nukkavierusti kuin Berliini oli joskus vuonna 1999. Se on keskeneräinen kaupunki - ei sellaisella modernilla tavalla, jossa kaikkialla on nostokurkia ja terästä ja lasia; enemmänkin niin, että pihalle on unohtunut kasa kattotiiliä vuonna 1992, eivätkä ne ole vieläkään liikkuneet mihinkään. 

Pahimmillaan se on sellainen rähjäinen baari, jossa kaikki muut tuntevat toisensa ja puhuvat omaa kieltään, ja itse on laittanut väärät kengät jalkaan.

Junassa nahkatakkinen mies selittää seurueelleen, minne heidän tulisi mennä syömään New Yorkissa. "What's the main road called? Aye, Broadway. You go to this place, Ellen... Something's Diner."

Ellen Somethingin Dinerissa on kuulemma tarjoilijoita, jotka ovat pukeutuneet kulta-ajan tähdiksi. "So Marilyn Monroe comes to your table, and she goes: 'would you like me to sing?'" 

Tarjoilijat ovat toiveikkaita näyttelijänalkuja, tietenkin. Minun mielestäni tämä kuulostaa New Yorkin surullisimmalta ravintolalta. Epätoivoiset haaveilijat esittämässä kuolleita idoleitaan ilta toisensa jälkeen. Tällaisen yllä leijuu mädän lihan ja dollareiden lemu. Nämä nuoret lupaukset unohtuvat tusinaravintoloihin ja pukeutuvat näyttelijän kuoriin, kunnes heidän omat haaveensa eltaantuvat ja peittyvät hämähäkinseittiin, muuttuvat kuiskauksiksi. 

Seurueen nahkatakkinen mies ei tällaisia mieti. Hänen mielestään Ellen Somethingin Diner on viihdyttävä. It's a right laugh. Muut ihmiset ovat maailmassa häntä varten. Hän nauraa suureen ääneen omille jutuilleen ja johtaa keskustelua, siihen tapaan kuin keski-ikäiset miehet johtavat tilanteissa, joissa he ovat ainoa keski-ikäinen mies. Seurueen nuori nainen vaikenee, kun miehet ovat nahkatakkisen johdolla puhuneet hänen päälleen kyllin monta kertaa.

Nahkatakkiselle maailma näyttäytyy huvittavana, koska kaikki muut siinä on asetettu hänen viihteekseen, häntä palvelemaan. 

Tähän en kykene koskaan samaistumaan.

Joskus samaistuisin tähän mieluummin kuin kärsimykseen.

Emma

Ei täällä sada lunta, siihen tapaan kuin pohjoisessa sataa. Silloin kun sataa kunnolla, kaikki pysähtyy. Britannia on liminaalitilassa, joka saa asukkaat levottomiksi. 

Bussit lakkaavat kulkemasta. Ihmiset taantuvat tyhmiksi: vaikka bussiyhtiö on jo moneen kertaan tiedottanut, ettei mikään liiku mihinkään, kommentoivat kiukkuiset kaupunkilaiset, että "milloin tänne Fairmileheadiin tulee 44? Ajaako 26 tänään Meadowbankiin? Pääsenkö 33:lla West Endiin? Miksette vastaa?" 

Koulut suljetaan, kaupat pistävät ovensa kiinni etuajassa. Ja mikseivät pistäisi: kun menen Leith Walkin pieneen Tescoon, on vihanneshyllyssä jäljellä enää hylättyjä sitruunoita. Kaupassa vallitsee kaaos: viinihylly on tyhjennetty, minkäänlaista leipää ei ole (epätoivoiset ovat vieneet gluteenittomankin), maitohyllyllä on vain yksinäinen kaakaotölkki. Stressaantuneet asiakkaat tungeksivat käytävillä puuskahdellen ja kasaavat syliinsä pakastepizzoja ja kaljaa.

(Minä sorrun massamentaliteettiin ja ostan ihan liikaa ns. järkeviä asioita, kuten linssejä ja riisiä. Heti kotona alkaa tehdä mieli pizzaa.)

Autot sutivat kesärenkaineen tyhjää. Ihmiset eivät edes vaivaudu pyyhkimään niiden kattoja puhtaaksi. Koska töihin ei voi mennä, menevät ihmiset sen sijaan laskemaan mäkeä. Pulkat loppuvat Poundstretcheristä jo keskipäivään mennessä, mutta ihmisten hinku pulkkailla on niin kova, että he soveltavat käyttöön uunipeltejä, Ikean muovikasseja, puutarhan kasvatusalustoja. He ryntäävät rinteisiin kasvoillaan liminaalitilasta syntyvä levoton riemu. Jos maailma oli eilen vihreä, ja tänään näyttää tältä, kai kaikki on mahdollista? 

Meadowsilla järjestetään kahdensadan ihmisen lumisota. Joku kutsuu Facebookissa ihmisiä rakentamaan kaupungin suurinta lumiukkoa, ja kolmisenkymmentä vapaaehtoista tulee mukaan, varsinkin kun järjestäjä lupaa ostaa kaikille olutta. Ihmiset hymyilevät toisilleen kadulla lumen läpi tarpoessaan. Facebookin kortteliryhmissä kysellään, mistä vielä saa maitoa ja tarjoudutaan käymään ostoksilla niiden puolesta, jotka eivät pääse liikkumaan. Vuorokauden sisään yli kolmekymmentä ihmistä ilmoittaa hukanneensa avaimensa tai puhelimensa lumihankeen. 

Innokkaimpia tästä tilanteesta ovat koirat. Ne säntäilevät pää edellä hankeen kuin lehmät kesälaitumelle, puistelevat lunta kuonoiltaan, jolkottavat omistajansa luokse hurmioituneena: näitkö? Näitkö mitä tein? 

Hämmentyneimpiä tästä tilanteesta ovat koirat, erityisesti lyhytjalkaiset; ne yrittävät kammeta itsensä kinoksen yli hätääntyneen näköisinä ja luovat omistajiinsa syyttäviä katseita, ikään kuin tämä poikkeustila olisi heidän vikansa. 

Illalla kaupunki autioituu. Ihmiset linnoittautuvat sisälle, ainakin ne jotka eivät ole rakentamassa kaupungin suurinta lumiukkoa. Gale force wind tempoo ja pyörittää irtolunta pieninä tornadoina puiston yllä, siinä missä vielä viisi päivää sitten oli krookuksia nurmikolla. Ikkunoiden venttiilit ulisevat, ulisevat ambulanssit kaduilla. Kukaan ei liiku missään. Tuntuu kuin olisi sodassa. Tai Blade Runnerissa. 

Häiritsevä, hiertävä tunne. Onhan tämä koettu: lumimyräkkä, kinokset, kaduilla liukastelu. Olosuhteet näyttävät tutuilta. Niihin reagointi ei. Kollektiivinen paniikki tarttuu, tekee levottomaksi.

Kahden päivän jälkeen kaupunki alkaa normalisoitua. Panttilainaamo on taas avannut ovensa ja soittaa kaiuttimistaan tanssimusiikkia. Ihmiset luistelevat sohjon läpi kahviloihin puristamaan kahvikuppejaan lujaa. Muutama bussi on taas lähetetty takaisin liikenteeseen. Ne ajavat varovasti alas lumesta raivattua Leith Walkia. Lakkaamme taas hymyilemästä toisillemme kadulla. 

Viikon päästä lumi on kadonnut melkein kokonaan. Sen hetkellisestä herruudesta muistuttavat vain talojen seiniin nojailevat hylätyt pulkat.