Hirvivaara

Pellot humisevat bussin ikkunan ohi. Länsi-Suomi on litteää, jatkuvien peltojen täplittämää. Niiden välissä kasvaa kuusimetsää. Ruskeasilmäinen haluaa niin kovasti nähdä kurjen, että hallusinoi sellaisen joka pellolle. 

”Tuolla on kurki!” 

”Se on puu.” 

”Tuolla on kurki!” 

”Se on tienviitta.” 

”Tuolla on kurki!” 

”Se on varis.” 

On typerryttävän lämmin, ja minä juon jatkuvasti vissyvettä, mitä ei yleensä koskaan tapahdu. Tuijotan bussin ikkunasta ja yritän ajatella. Kaipaan niitä aikoja, kun bussin ikkunasta katselu vielä oli autuasta, tilavaa; kun mielen vaeltelu tarkoitti sen organisointia, turhien tiputtamista pois, olennaisuuksien huomioimista. 

Nyt mielen vaeltelu tarkoittaa sitä, että hirvivaroitusmerkin tien sivussa nähtyäni kuvittelen jo, miten hirvi rysähtää bussin tuulilasiin. Ruskeasilmäinen singahtaa bussin vessan ovesta läpi, koska tietysti hänen piti taas juuri mennä vessaan, miksei hän kykene hallitsemaan rakkoaan edes hirvivaaran ajan? Onko se oliivin kokoinen? Tai sitten: kuski vaikutti jo valmiiksi niin stressaantuneelta, että tekee varmasti ajovirheen, jotain mopoautoa väistäessään vetää mutkan liian suoraksi, bussi kellahtaa kyljelleen, minä en saa turvavyötäni auki, Ruskeasilmäinen on tajuton, en kykene pelastamaan häntä, tai ehkä hän on taas siellä helvetin vessassa, bussi syttyy tuleen, kaikki Raumalta Helsinkiin matkustavat palavat karrelle, paitsi minä, koska jään henkiin kertomaan traumastani, yksin. 

Ennen oli ajatuksia; nyt on vain pelkoja. 

Siitä tietää saapuneensa taas Britanniaan kun jo lentokentällä kattopaneelin läpi tippuu vettä ja alle on laitettu sankko ja sellainen keltainen kyltti, jossa varoitetaan liukkaasta lattiasta. Sankko pysyy siellä varmaan kuukausia, ehkä vuosia, eikä kukaan tee asialle mitään. Se poistetaan vasta kun koko lentokenttä räjäytetään.

Lämpötila tippuu taas helpottavaan kahteenkymmeneen asteeseen, mutta ärtynyt kämppis puhisee silti, että päivällä on liian kuuma ja yöllä ei saa nukuttua. Minä katson ulos, missä sataa vettä hämärtyvään, 15-asteiseen iltaan, enkä sano mitään. Hän olisi kai tyytyväinen jossain, missä lämpötila on nollassa kesät talvet. Ehdottaisin hänelle Suomeen muuttoa suurimmaksi osaksi vuotta, ellei hän olisi poistunut Skotlannin rajojen ulkopuolelle tasan kerran, ja silloinkin ex-tyttöystävän pakottamana, Fuengirolaan. 

Kun palaa takaisin, kelluu pari päivää lomanjälkeisessä todellisuudessa, jossa molemmat maat tuntuvat yhtä fiktiivisiltä, niiden tavat ja kirjoittamattomat säännöt läpinäkyviltä. Sitten ajatukset taipuvat taas ympäröivän todellisuuden ympärille ja hyväksyvät sen, koska eivät jaksa sitä jatkuvasti kyseenalaistaakaan. Ei sillä tavalla voi elää.

Omaa identiteettiäni en silti väsy tonkimaan: visiitti visiitiltä muutun itäsuomalaisemmaksi. Hingun savolaisten seuraan. He osaavat kommunikoida sillä tavalla kuin minäkin. Vaikka Itä-Suomessa asuessani koin koko ajan olevani jotenkin väärin ja väärässä paikassa, koen nyt paradoksaalisesti että ainoastaan savolaiset ymmärtävät minua. 

En jaksa enää vastustella tätä kehitystä. Antaudun sille suosiolla. En jaksa enää yrittää. En minä brittien pokkuroinnin sääntöjä tule koskaan sisäistämään. Oikeasti haluan vain sanoa jokaiselle kassahenkilölle, että "no mittee teillä tännään on". Pane kolome nuita muikkuja. Mitkä niistä nyt parraalta näättää.   

Ehkä meille kaikille käy lopulta näin. 

Alan ymmärtää ulkosuomalaisia, jotka roikottavat suomenlippua asuntonsa ikkunasta ja hoilaavat Eppu Normaalia matkalla töihin ja tyrkyttävät karjalanpiirakoita kaikille, niillekin, jotka eivät niitä halua. He eivät halua menettää suomalaista osaa identiteetistään, koska ilman sitä tuntuu jotenkin eksyneeltä ja vajanaiselta. Ehkä se on neulottu meihin niin tiukasti, ettei siitä pääse eroon, vaikka kuinka haluaisi. 

YouTube tarjosi Alanis Morissetten Thank U:ta. Kuuntelin. Jätin sen soimaan uudestaan. Kappaleen ilmestyessä en ymmärtänyt siitä mitään, ja sen videotakin pilkattiin kaikkialla, kuten tietysti aina mitä tahansa, missä nainen tekee jotain muuta kuin hymyilee nätisti miehelle. Nyt haluan uskoa ymmärtäväni Alanista paremmin, kun hän laulaa how bout no longer being masochistic. 

How 'bout me enjoying the moment for once.
How 'bout grieving it all one at a time.

Se on tietysti mahdollisimman vähän itäsuomalainen kappale, koska siinä kiitetään asioista. Savolaiset eivät kiittele, ovat liian sarkastisia sellaiseen. Silti laulu resonoi minussa. Ehkä en ole sataprosenttisesti mitään. Ehkä meissä kaikissa on vähän kaikkea.