Bunkkeri

Rakastan Terminator 2 -elokuvaa, mutta en erikoistehosteiden tai Arnold Schwarzeneggerin tai edes Linda Hamiltonin lihaksikkaiden käsivarsien takia.

(Linda Hamiltonin käsivarsista Terminator 2;ssa on kirjoitettu kokonaisia esseitä, ja sen arvoiset ne toki ovatkin. Hamiltonin esittämä Sarah Connor on odottanut, ja vetänyt leukoja odottaessaan. Hän on valmistautunut työntämään miehet tieltään, kun sen aika on. Minäkin haluan Linda Hamiltonin käsivarret, sen voin tunnustaa. Ne ovat käsivarret, joilla voisi lyödä natsia turpaan, mutta ennen kaikkea ne ovat käsivarret, joita miehet eivät uskalla lähestyä.)

Käsivarret aside - rakastan Terminator 2:ta sen kohtauksen takia, jossa mielisairaalaan lukittu Sarah Connor pääsee pakenemaan Meksikon aavikolle. Siellä hänellä on maan alla piilopaikka, johon hän on kätkenyt aseita, vettä ja vaatteita pahan päivän varalle. Kaikki tämä odottaa unohdetussa, hiekan peittämässä bunkkerissa. 

Mielisairaalasta paettuaan ja aavikolle päästyään Sarah Connorista tulee taas Sarah Connor. Sairaalassa hänen tarinoitaan maailmanlopusta ei ole uskottu, häntä ei ole kunnioitettu, hänet on vain sidottu lepositeillä sänkyyn. Miehet ovat vähätelleet häntä. 

Aavikolla hänestä tulee jälleen ihminen. Hän näkee kaiken. Tuho ja tuleva maailmanloppu ovat totta, toisin kuin sairaalan vähättelevät miehet ovat hänelle uskotelleet. Hänen maan alla piilossa nukkunut elämänsä on odottanut häntä. Hän istuu väsyneenä hiekkaisella aavikolla reisitaskuhousuissaan ja maihareissaan polttamassa tupakkaa ja on vihdoin itsensä.

Fantasioissani minullakin on jossain aavikolla elämä, joka odottaa minua hiekkaan kätketyn luukun alla. Siellä kukaan ei tunne minua. Kukaan ei vaadi minulta mitään. Voin luoda itseni uudestaan, koska en ole kytköksissä mihinkään. Minulla on kerrankin kontrollia asioiden yli, koska minulla on sekä konekivääri että piilopaikka. 

Sarah Connor näkee unta. Unessa hän näkee verkkoaidan takaa itsensä leikkikentällä. Mutta leikkikentän Sarah Connor onkin naisellinen. Hänellä ei ole reisitaskuhousuja tai aavikosta tomuista naamaa. Hänellä on mekko ja kreppiraudalla kiharretut hiukset ja hän leikkii lapsensa Johnin kanssa autuaan tietämättömänä tulevasta pahasta. Aidan takana jumissa oleva Sarah Connor yrittää varoittaa ihmisiä, mutta tietämättömät ihmiset eivät kuule hänen huutoaan.

Sitten maailma räjähtää. Räjähtää leikkikenttä lapsineen, räjähtävät linja-autot, räjähtävät kaupungin kadut ja karusellit. Tulipallo vyöryy maailman yli ja aidan takana jumissa oleva Sarah Connor ei voi maailman loppumiselle mitään ja palaa karrelle, kuten palavat kaikki muutkin.

Maailmanloppu ei todellisuudessa tule näin äkkiä. Se loppuu salakavalasti ja vähitellen, ei räjähtämällä. Tässä maailmanajassa meistä moni on yhtä aikaa verkkoaitaa epätoivoisesti riuhtova reisitaskuhousuinen Sarah Connor, joka yrittää varoittaa ignorantteja vaarasta, ja leikkikentällä uneliaana leikkivä kiharahiuksinen Sarah Connor.

Leikkikentän feminiininen Sarah Connor ei tiedä nurkan takana odottavasta maailmanlopusta. Hänellä jää aikaa koristautua, kihartaa hiukset. Mutta minä samaistun aavikolta todellisen itsensä löytävään Sarah Connoriin. Hän ymmärtää mikä on olennaista. Poninhäntä, reisitaskuhousut, lippalakki, maailman pelastaminen.

Kun hän pakenee aavikolle, pakenee hän samalla maailman vaatimuksia siitä, miten naisen tulee itseään toteuttaa. Sille on jo liian myöhäistä, hän ymmärtää.

Ei minulla ja Sarah Connorilla tietenkään mitään yhteistä ole. Hänen täytyy pelastaa maailma. Minun motiivini hinkua aavikolle ovat itsekkäämmät: ettei kukaan vaatisi minulta enää mitään. Haluan ajatella pelastavani maailman, mutta todellisuudessa ostan juustoa ja uuden vohveliraudan, jota en tietenkään tarvitse. 

Vallankumouksellisinta tietenkin on, että Sarah Connor tulittaa ja taistelee koko elokuvan läpi välittämättä miehen katseesta, miehen hyväksynnästä. Hänellä on tärkeämpääkin ajateltavaa. (Voisiko nainen elokuvassa joskus olla välittämättä miehen katseesta, vaikka maailma ei olisikaan loppumassa?) 

Terminator 2:n vaihtoehtoisessa lopussa terminaattorit on eliminoitu ja ajassa hypätään vuosia eteenpäin. Vanha Sarah Connor istuu samalla leikkikentällä, jonka hän on aiemmin nähnyt unessaan. Maailmanloppu on peruttu ja Sarahin lapsi John on nyt keski-ikäinen isä, joka leikittää tytärtään liukumäessä. Leikki-ikäinen lapsi ei tiedä pimeästä tulevaisuudesta mitään.

Minusta se on vähän pettymys. Johnista on tullut keskiluokkainen kauluspaitaan pukeutuva heteroidylliä toteuttava isukki, ikään kuin tämä olisi jokin default-tila, johon kaikki solahtavat jos horisontissa ei väijy välitöntä vaaraa. Vanhalla Sarah Connorillakin on päällään koruja. Hänestä on tullut taas äiti, mikä aiemmin on ollut hänelle jonkinlainen sivuseikka. Todellisuus ehkä odottaisi häntä aavikolla, uumenissa maan alla. Mutta aavikolle hän ei enää mene.

Leikkikenttä on heteronormatiivisuuden valtakunta. Siellä kauluspaitaiset ja kukkamekkoiset perheet toteuttavat elämää tavalla, jonka perussuomalaisetkin hyväksyisivät. (Kun se maailma Sarahin unessa räjähtää, ei se liikuta minua oikein millään tavalla.)

Minun todellisuuteni on trauman värittämä todellisuus, joten haluan uskoa että se on jotenkin validimpi kuin leikkikentän tasapaino ja toivo. Tiedän, ettei kumpikaan näistä vaihtoehdoista ole sen todellisempi. Mutta niin kauan kuin joudun taistelemaan vähätteleviä miehiä vastaan, lohduttaa aavikon Sarah Connor minua enemmän. Elokuva antaa marginalisoiduille fantasian, jossa aseet ja käsivarret - guns and guns - tarjoavat todellista, välitöntä valtaa sortajien yli, koska sellaista meillä ei koskaan todellisuudessa ole. 

Arnold Schwarzeneggerin T-800 oppii elokuvan aikana tunteista ja ihmisyydestä. Pehmentyneen, uudelleenohjelmoidun Terminatorin kohdattuaan Sarah Connor on toiveikkaampi. “Jos kone voi oppia ihmiselämän arvon, ehkä mekin voimme”, hän pohtii. 

Mutta kone ei ole erehtyväinen. Kone ei ole laiska, eikä sulje silmiään loogisuuksilta. Ihminen muistaa elämän arvon vain ohikiitävissä hetkissä, lähinnä meren rannalla. Sitten hän jo distraktoituukin, ostaa juustoa ja vohveliraudan. Ei meillä toivoa ole, ainakaan riittävästi. 

Ajatus maanalaisesta bunkkerista lohduttaa minua. Jos ei ole muuta, jos kaikki toivo on jo mennyt, on edes bunkkeri.

Mutta ehkä ajattelen näin kaikesta. Ehkä jos muuttaisin Pariisiin, kaikki muuttuisi. Ehkä jos muuttaisin New Yorkiin, kaikki muuttuisi. Ehkä siellä, piilossa maan alla, ullakolla, viemärissä, odottaisi jokin todellinen minä. Ehkä se olisi odottanut siellä koko ajan, että voisi pelastaa minut itseltäni.