Lintuaura

Jostain syystä kun tähän aikaan vuodesta hikoilee toppatakissa jonottaen Tescon itsepalvelukassoille, alkaa kaiuttimista aina soida IT'S THE MOST WONDERFUL TIME OF THE YEAR, mille on pakko pyöritellä silmiä.

Mutta pidän siitä, miten tähän aikaan vuodesta yritämme. On synkkää ja kylmää, ja tuntuu siltä että maailma yrittää tukehduttaa meidät alleen. Mutta naapuri laittaa oveen joulukranssin. Parvekkeelle viritellään viimassa kausivalot. Bussikuskeilla on räikeänväriset jouluvillapaidat. Joku on vienyt joenvarteen puuhun roikkumaan talipalloja. Glasgown kauneimmissa joululauluissa joukko lapsia ja erityisen vaivaantuneita esiteinejä esittää meille aikuisille Tonttujen jouluyön.

Joskus täytyy yrittää. Aina - aina - olisi helpompi jäädä sänkyyn makaamaan, mutta minä pakotan itseni kävelylle, vaikka sitten lupailemalla että saat hakea kahvin siitä liian kalliista kahvilasta kotimatkalla. Kahta päivää enempää ei voi jättää poistumatta ulos ilman, että alkaisi liikaa käpertyä synkkien ajatustensa ympärille. Eivät ne taikaiskusta katoa, mutta ulkona on aina kaikkea distraktoivaa. 

Innokas spanielinpentu. Viileän ilman tieltä käpertyneitä nokkosenlehtiä. Polulla asteleva liejukana (äiti on opettanut, että lintuja pitää kunnioittaa, ja siksi minäkin teeskentelen olevani huomaamatta liejukanaa ja kierrän sen liioitellun kaukaa).

Aatonaatonaattona taivas on sininen. Matkalla kirjastoon kuulen hanhen huutavan ja katson ylös; suuri lintuaura lentää kohti pohjoista. 

Meanwhile the wild geese, high in the clean blue air,
are heading home again.

Yksittäinen lintu vaihtaa paikkaa muodostelmassa, sitten seuraava. Ne jättäytyvät auran keskelle, hetkeksi huomion keskipisteeksi, ennen kuin valuvat taas laitamille, oikeille paikoilleen. Ne ovat liikkeessä, matkalla jonnekin. 

Jokin on liikkeessä.