What's more

 

Tälläkin hetkellä jossain ajaa varmasti taksia mies, jolle ei ole koskaan kerrottu että tämä olisi hyvä missään.

 

En tiedä mitä tekisin tälläkään informaatiolla.

 

 

Quoth the Raven

Tällaisella säällä bussin lattiaan fossiloituu parin tuuman kerros jäätä ja soraa.

Aivot keskittävät niin ja niin monta prosenttia kapasiteetistaan menneeseen,
niin ja niin monta prosenttia tulevaan,
ja ainoastaan,
ainoastaan,
niin ja niin monta prosenttia nykyhetkeen.

Tämä puhuttuna ikään kuin kyseessä olisi jokin toimintahäiriö.

Ei sovi unohtaa, että se on usein välttämättömyys.

Ei nykyhetkessä ole välttämättä mitään, minkä takia siihen haluaisi kiintyä. Kun kahvikin on loppu, aurinko laskenut, ja ympärillä vain menetystä ja jäätä ja soraa ja kuukausien epätietoisuutta.

Tällöin huomaa muistelevansa lohdukseen sitä hetkeä, kun istui penkillä jollain Oxford Streetin poikkikaduista puhelimensa kadotettuaan ja joi Costasta 99 pencellä haettua suodatinkahvia ja raapi vapisevin käsin tulitikkuja savukkeeseen, joka ei ottanut syttyäkseen (miksi en koskaan investoi sytkäriin?) ja yritti olla itkemättä.
Vastapäisen rakennuksen seinään nojaili joukko pukumiehiä, jotka viettivät kahvitaukoaan vastaavanlaisten Costan pahvimukien ja toistensa seurassa, ja heidän olemassaolonsa näytti olevan täysin konflikteista vapaata, mikä teki entisestään pesäeroa omaan neuroottiseen tulitikunraateluuni, joka heijasteli vain tarvetta olla näkyvillä,

ja jopa runollisen lohduttomuuden ja välinpitämättömien pukumiesten ja syttymättömän savukkeen muisto on lohdullisempi kuin tämä hetki,
jota en voi hallita,
ymmärtää,
kirjoittaa auki,
muokata paremmaksi.
Vaikka minun on aivokapasiteetti.
Ja voima,
ja käsitys kunniasta,
eikä läheskään niin iankaikkisesti kuin haluaisin kuvitella.

Ah, the 1988 Die Hard, an excellent vintage

 

Videovuokraamoissa pitäisi olla samanlaista palvelua kuin Alkossa. 

 

Siis siihen tapaan, kun Alkossa voi kysyä, että

 

Mitähän suosittelisit, kun tekisi mieli jotain rotevaa ja hedelmäistä punaviiniä, joka kävisi saksanhirven kanssa?

 

Niin voisi Makuunissa kysyä, että 

 

Mitähän suosittelisit, kun tekisi mieli nähdä kauniita nuoria ihmisiä kävelemässä hidastettuna jonkun eurooppalaisen kaupungin kaduilla pudotellen lakonisia repliikkejä? 

 

tai 

 

Mitähän suosittelisit katsottavaksi yhdessä 60-vuotiaan äitini kanssa? Ei saa olla seksiä tai politiikkaa tai Tauno Paloa, koska siitä huokailusta ei tule loppua. 

 

tai 

 

Mitähän suosittelisit, kun vituttaa kaikki, eikä maailmassa ole hevon helvetin järkeä? Ei todellakaan saa olla romanssia, mutta voisi olla paljon kiroilua ja hyviä one-linereita ja asiat voisivat räjähdellä.

Otetaan riski

Palaan vielä uudenvuodenlupauksiin.

Näin on tehtävä:

on luvattava satunnaisia asioita, jotka ovat kaiken todennäköisyyden ulkopuolella.

Tähän tapaan:

Ryhdyn punkkariksi!
       Kirjoitan oopperan!
             Ostan nahkahousut!
                    Muutan Ruotsiin!
                          Flirttailen hammaslääkärin kanssa!

Sitten on unohdettava.

Tultava vuoden päästä katsomaan, miten kävi.

Who's with me.

End of an era

Selailen työpaikkailmoituksia. Haetaan seuraavia:

B2B-myyjä.

Vuoropäällikkö.

Ajanvaraaja.

Palveluedustaja.

Aarporaaja.

Näihin en kykene. Eikä kyllä otettaisikaan.

Lisää tutkintoja ei anneta eikä kaivata.

Nykyisissäkin tarpeeksi.

He kasvavat ohitseni, ajanvaraajat, henkilöstöpalvelijat,

tiedottajat, johtajat, arkkitehdit, mitkälie.

Minulla on tapana jäädä lähtöruutuun maleksimaan, ja olen tullut siinä välissä jo niin vanhaksi ettei Alkossakaan kysytä papereita.

Ja ehkä on niin, ettei elämäni tule onnistumaan.

Ehkä on niin, ettei minusta tule häntä, joka ajaa moottoripyörällään aavikolla ja tuntee olevansa elossa.

Eikä häntä, josta tehdään Imageen syvähaastattelu.

Eikä häntä, joka liikkuu huoneen halki niin sulavasti, että kaikki toiminta pysähtyy hetkeksi.

Eikä häntä, joka seisoo pilvenpiirtäjän katolla Stoli-pullo kourassa, rööki huulessa, hiukset tupeerattuna ampiaisenpesäksi (koska hän on fiktiota).

Eikä häntä, joka luo pelkästään ranteensa tai silmiensä tai leukaluunsa liikkeellä kokonaisia maailmoita.

Eikä häntä, joka omistaa elämänsä näyttämötaiteelle.

Lastensairaaloille.

Orankien hyvinvoinnille.

Aarporaamiselle.

Rahalle.

Rakkaudelle.

Tai edes häntä, joka tyytyisi vähempään.

Ehkä ei ole edes häntä, joka katsoisi silmiini ja näkisi niissä jotain enemmän, jonkin lupauksen lahjakkuudesta, josta minulla ei vielä ole tietoa: mentori, jedi, mystikko, pygmi, lentävä apina, holmesilaiseen dedusointiin (my word; I like it) kykenevä nero.

Minä tiedän ainoastaan miten luetaan metrokarttaa,

miten tarkkaillaan ihmisiä,

miten nähdään se sana, joka ei toimi lauseessa (jos kyseessä on jonkun toisen lause),

miten kiroillaan ponnekkaasti,

miten nauretaan unohtaen, että on rumat hampaat, joita ei pitäisi varmaan paljastaa,

miten itketään tupakka suupielessä,

miten laitetaan Joy Division liian kovalle kuulokkeisiin ja annetaan sen täysin kirkasotsaisesti upota siihen teini-ikäiseen osaan minuutta, joka tietää ettei missään ole toivoa vaikka on ehkä sittenkin, mutta mistä meistä kukaan tietää.

Ja ehkä on niin, että turvallisesta betonista rakennetun Hervannan katuja alkaa rummuttaa tammikuinen sade. Kello on kolme ja jossain ajaa joku autoa.

Autokuski ei ole mennyt nukkumaan.

Minä en ole mennyt nukkumaan.

On mariininvärinen yö, johon reikiä puhkovat vain loppiaiselta jääneet jouluvalot.

right answer

Tästä lähtien aina kun joku kysyy

"mistä sait idean tähän?"

tai

"miten tämä kohtaus syntyi?"

tai
"mitä sä tahdoit sanoa tällä?"
tai
"mistä tämä teos lähti?"

aion vastata

 Oli yö, ja olin kuunnellut liikaa Tom Waitsia

Year in Review

2013.
 

Liikaa:

kahvia,

viskiä,

kodittomuuden aiheuttamia komplikaatioita,

hapetonta, raskasta epätoivoa,

hajamielisyyteen kadotettuja esineitä,

valvottuja öitä (hyvässä ja pahassa),

brittiläisiä visailuohjelmia.

Liian vähän:
töitä,
rahaa,
taiteellisia inspiraatioita,
katsottuja elokuvia,

mielenrauhaa,
olkapäälle laskettuja käsiä jotka viipyisivät vähän kauemmin kuin hetken.

Sopivasti:

naurunaiheita,
uusia matkakohteita,
kohtaamisia Stephen Fryn kanssa (let's face it: en kestäisi enempää kuin yhden vuodessa),
kirjoitettuja kirjoja (let's face it: en kestäisi enempää kuin yhden vuodessa).

Kävelen Kolmatta linjaa kohti Hakaniemeä (mihin suuntaan on ‘Kolmatta linjaa takaisin’?) ja yritän sytyttää vuoden ensimmäistä savuketta, mutta tulitikut haipuvat toinen toisensa perään tuuleen (yrittääkö joku kertoa minulle jotakin?). Päivä on loputtoman harmaa, vailla alkua. Raskaat pilvimassat antavat yhtä paljon toivoa kuin Kelan vuoronumerot. Kaipaan Brittein saaria, missä vielä muutama päivä sitten paistoi aurinko, ukulelekaupan myyjät jammailivat keskenään Tanglewoodeillaan ja Mahaloillaan, miehillä oli kyynärpääpaikat tweedtakeissaan, Jubilee-linja ikuisesti korjattavana, nurmikko hieman mutainen, mutta kukat jo nupullaan. 

Britannia näyttää edelleen mielikuvissani Madnessin musiikkivideoilta, Monty Pythonin alkuajoilta, 70-luvun likaisilta väliväreiltä.

Joskus mielikuvat yhdistyvät todellisuuteen.

Silloin tuntuu kuin kävelisi fiktiossa. Se on yhtä aikaa tyydyttävä ja ontto tunne.

Usein mielikuvat eivät yhdisty todellisuuteen. Se on yhtä aikaa kaihertava ja ontto tunne. 

Helsinki on kolkko ja kahvilan valot himmeät. Lattialla tanskandoggi syö raksuja. Viereisessä pöydässä istuu yksinäinen mies ja juo olutta tyhjyyteen tuijottaen. Muissa pöydissä naputellaan älypuhelimia. Edessäni on pieni espresso (poltettua, kitkerää, rasvaista; sokeria lisättävä) ja yskänpastilleja. Kirjoittaminen on tahmeaa kuin ylämäkeen juoksu painajaisunissa, enkä silti halua mitään muuta. 

Tänä vuonna en aio hankkia lapsia enkä liittyä kulttiin enkä juoda yhtään vähemmän kahvia. En aio mennä salille, koska vihaan salia. En aio sivistää itseäni, koska en ole aiemminkaan. 

Aion kirjoittaa huonoja runoja ja olla välittämättä niiden huonoudesta, joka on joka tapauksessa vain toisten ihmisten kuvitteellisten reaktioiden heijastelua. Fuck that. 

Aion istua nurkkapöydissä katselemassa surumielisiä yksinäisiä miehiä, jotka juovat olutta ja pitelevät kättä suunsa edessä ja ajattelevat. 

Aion kuvitella, mitä he ajattelevat. 

Mutta mitään en lupaa.  

No sen lupaan, että kuuntelen nyt tämän kappaleen.