Quoth the Raven

Tällaisella säällä bussin lattiaan fossiloituu parin tuuman kerros jäätä ja soraa.

Aivot keskittävät niin ja niin monta prosenttia kapasiteetistaan menneeseen,
niin ja niin monta prosenttia tulevaan,
ja ainoastaan,
ainoastaan,
niin ja niin monta prosenttia nykyhetkeen.

Tämä puhuttuna ikään kuin kyseessä olisi jokin toimintahäiriö.

Ei sovi unohtaa, että se on usein välttämättömyys.

Ei nykyhetkessä ole välttämättä mitään, minkä takia siihen haluaisi kiintyä. Kun kahvikin on loppu, aurinko laskenut, ja ympärillä vain menetystä ja jäätä ja soraa ja kuukausien epätietoisuutta.

Tällöin huomaa muistelevansa lohdukseen sitä hetkeä, kun istui penkillä jollain Oxford Streetin poikkikaduista puhelimensa kadotettuaan ja joi Costasta 99 pencellä haettua suodatinkahvia ja raapi vapisevin käsin tulitikkuja savukkeeseen, joka ei ottanut syttyäkseen (miksi en koskaan investoi sytkäriin?) ja yritti olla itkemättä.
Vastapäisen rakennuksen seinään nojaili joukko pukumiehiä, jotka viettivät kahvitaukoaan vastaavanlaisten Costan pahvimukien ja toistensa seurassa, ja heidän olemassaolonsa näytti olevan täysin konflikteista vapaata, mikä teki entisestään pesäeroa omaan neuroottiseen tulitikunraateluuni, joka heijasteli vain tarvetta olla näkyvillä,

ja jopa runollisen lohduttomuuden ja välinpitämättömien pukumiesten ja syttymättömän savukkeen muisto on lohdullisempi kuin tämä hetki,
jota en voi hallita,
ymmärtää,
kirjoittaa auki,
muokata paremmaksi.
Vaikka minun on aivokapasiteetti.
Ja voima,
ja käsitys kunniasta,
eikä läheskään niin iankaikkisesti kuin haluaisin kuvitella.