Excerpt from the monologue 'I stopped kidding years ago' [unfinished, 2014]

[Agnes, (mid-thirties, slightly wilted but with quiet determination) enters stage left. Looks up, eyes fixating on something of interest. Talks to someone we can't see.]

AGNES

Excuse me... 

Excuse me...!

Um, I was wondering... how much is that doggy in the window?

I mean the one with the... waggly tail.

(louder) I said: how much is that doggy in the window?

See, I do hope that doggy's for sale...

It's not?
What do you mean it's not.

Well, it's got a price tag on and everything.

It just seems... that you'd want someone to buy it. What, you just keep it there for show?

I'm not getting aggressive! It's just, why would you tag it if you're not going to sell it?

Oh, it's a dog tag. I see. That's very clever of you.  

(rolls her eyes.)

I can't believe you would...!

(shakes her head.)

That you would...

See.. I had a dog, once.

Bingo was his name. Oh...

B-I-N-G-O.

(shakes her head, reminiscing a time long ago.)

Yeah. Bingo was his name.

(walks a circle, arms folded, talking mostly to herself.)

Everything either slowly decays, or goes off with a bang...

I'm not a fan of either.

(looks back at the shopkeeper.)

But if I could just have one look at him...

I'm not being irrational, you're being irrational!

What does this have to do with your mother?

Oh...

Yes, I suppose it was the same for me.
I would wake up and reach around to give him a kiss and find that he wasn't there...

Well, yes, not quite the same as with your mother.

(shakes her head in frustration) This doesn't make sense. I've already lost one, and I want to get another one just so I can lose it as well. 

...

Coffee? You mean like, on a date?

(glances around.)

I'm not sure--

I don't think we have that much in common. Only that we've both lost something. Everyone's lost something. Just the other day my mum lost her glasses. Looked for them all day. Useless. She still doesn't know where they are. She'll have to get new ones and they take ages to arrive, and she's been squinting for the past three days and asking me "what does that say?" and "what does this say?" 

It drives me up the wall.

(Slight pause. After said pause, important things will be spoken of. Promises will be made, perhaps broken. Clumsy metaphors will make an appearance. The sad nature of fully surrendering yourself to hope will be addressed, perhaps more often than needed. The curtain will fall, when the time comes.)

On taaskin sunnuntai

Hyviä asioita:

Kun saattelee ystävänsä Pariisiin, minne tämä ansaitsee lähteä.

 

Kadulta löytyvä kahden euron kolikko, jolla voi hyvällä omatunnolla ostaa kahvin.

 

Vuohenjuustopizza lounaaksi, just because. 

 

Kun jättimäisine korvineen mogwaita muistuttava perhoskoiran pentu istuu viereen bussissa, ja haluaa hellyyttä. 

 

Likaisenharmaat lokinpoikaset ja takkuiset variksenpoikaset, jotka haahuilevat järvenrannassa eivätkä oikein osaa vielä olla aikuisia lokkeja ja variksia.  

 

Kun istuu järvenrantaan uittamaan jalkojaan Ahvenisjärven lempeässä pintavedessä, sorsien räpiköidessä ympärillä, ja ulos hengittäessään huomaa olevansa tyytyväinen (ei onnellinen; se on vielä... jossain). Tajuaa pelänneensä tätä hetkeä; eläneensä niin pitkään pysyvässä huolen ja kaaoksen ja epävarmuuden tilassa, ettei enää osaa hengittää ulos ilman että jo huolehtii, mitä katastrofeja seuraava sisäänhengitys tuo tullessaan.

Jonkinlainen välitila. Tai: jonkinlainen välitila on ollut päällä jo pitkään, mutta sille ei ole ollut minkäänlaista deadlinea. Nyt takaraja alkaa hahmottua. Vielä joitain päiviä on odotettava toisten ihmisten päätöksiä; ottavatko kouluun, vai menenkö toiseen... Sitten on taas pakattava laukut, mutta siihenhän olen jo tottunut.

En tiedä edes missä asun ensi kuussa tai sen jälkeen, mutta tietämättömyydessä on tällä kertaa miellyttävää levätä. Maailma aukeaa moneen suuntaan ennen kuin joku tietty valikoituu.

Sovitaan, että se on oikea. 

Listen to what you're saying when you're saying it

Päivitysvälit venyvät ja muuttuvat velvollisuudeksi, ja äkkiä olenkin jo Virossa ja tienpientareet kasvavat punaista unikkoa ja kattohaikaroille on pystytetty pylväitä, joiden nokkaan ne ovat rakentaneet pesänsä, joissa ojentelevat hinteliä punaisia koipiaan.

Viljandiin saapuessa puhkeaa ukkonen, ja Jakobsonin ja Lossin risteyksessä viemäri pamahtaa niin tukkoon, että vesi tulvii puolireiteen ja venäläisen traktorin näköiset miehet yrittävät rassata tukosta auki pitkillä tikuilla ennen palokunnan tuloa.

Festivaaliympäristö henkii miellyttävän leirimäistä rutiinia. Joka aamu herätään samaan aikaan ja syödään järkevä aamiainen. Mennään tunnille, jossa kuunnellaan opettajan ohjeita ja yritetään löytää niihin oma suhde ja olla välittämättä päänsisäisestä "mää oon ihan paska" –kommentaarista. Välillä löydetään jotain, mikä tuntuu oikealta, vaikkei sille olekaan selkeää nimeä. 

Hahmotetaan suhdetta yleisöön - ollaan siis näkyvillä, mikä tauon jälkeen tuntuu huomattavasti enemmän epämukavuusalueelta kuin tekstin naputtelu. Täällä rivien välissä viholliset ovat kuvitteellisia ja voin paeta niitä jääkaapille heti kriisin iskiessä. Yleisön edessä - not so much.

Huomataan, että ollaan hyviä jossakin.
Ei niin hyviä jossakin muussa.
Huomataan, miten paljon helpompi on kiinnittää huomiota yksinomaan jälkimmäiseen.
 
Illalla päädytään vahingossa neukkuteatterin peränurkkaan rakennettuun salakapakkaan, jossa illan bileiden teema on Brasilian kunniaksi slummit: katosta roikkuu pelipaitoja, sisäpihalla roihuaa tuli ruosteisessa öljytynnyrissä. Hymyilevät virolaistytöt myyvät tiskin takaa kolmen euron vodka-appelsiinimehuja. Rastapäinen laiha nuorimies pyörittää Brasilia-henkisiä levyjä.

Muistetaan, millaista oli joskus olla taiteilija.

Vaarallisia nämä ajat; palata tällaisten asioiden äärelle, joista vuosi vuodelta huomaa pitävänsä ellei nyt enemmän, jotenkin varmemmin. 
Se mikä ei innosta, karsiutuu pois; se mistä pitää, ottaa enemmän jalansijaa. 
Se pyytää enemmän tilaa ympärilleen, enkä tiedä osaanko sitä antaa.

Omituinen pelko siitä, että jossain vaiheessa havahdun ja huomaan tuhlanneeni tämänkin potentiaalin (lahjakkuuden? En uskalla väittää moisia tällaisena päivänä, kun olen puolet ajasta ollut yhtä hukassa kuin niissä unissa, joissa äkkiä joudutaan näyttämölle vailla hajuakaan vuorosanoista).

On raskasta välittää asioista näin lujaa.