Päivitysvälit venyvät ja muuttuvat velvollisuudeksi, ja äkkiä olenkin jo Virossa ja tienpientareet kasvavat punaista unikkoa ja kattohaikaroille on pystytetty pylväitä, joiden nokkaan ne ovat rakentaneet pesänsä, joissa ojentelevat hinteliä punaisia koipiaan.
Viljandiin saapuessa puhkeaa ukkonen, ja Jakobsonin ja Lossin risteyksessä viemäri pamahtaa niin tukkoon, että vesi tulvii puolireiteen ja venäläisen traktorin näköiset miehet yrittävät rassata tukosta auki pitkillä tikuilla ennen palokunnan tuloa.
Festivaaliympäristö henkii miellyttävän leirimäistä rutiinia. Joka aamu herätään samaan aikaan ja syödään järkevä aamiainen. Mennään tunnille, jossa kuunnellaan opettajan ohjeita ja yritetään löytää niihin oma suhde ja olla välittämättä päänsisäisestä "mää oon ihan paska" –kommentaarista. Välillä löydetään jotain, mikä tuntuu oikealta, vaikkei sille olekaan selkeää nimeä.
Hahmotetaan suhdetta yleisöön - ollaan siis näkyvillä, mikä tauon jälkeen tuntuu huomattavasti enemmän epämukavuusalueelta kuin tekstin naputtelu. Täällä rivien välissä viholliset ovat kuvitteellisia ja voin paeta niitä jääkaapille heti kriisin iskiessä. Yleisön edessä - not so much.
Huomataan, että ollaan hyviä jossakin.
Ei niin hyviä jossakin muussa.
Huomataan, miten paljon helpompi on kiinnittää huomiota yksinomaan jälkimmäiseen.
Illalla päädytään vahingossa neukkuteatterin peränurkkaan rakennettuun salakapakkaan, jossa illan bileiden teema on Brasilian kunniaksi slummit: katosta roikkuu pelipaitoja, sisäpihalla roihuaa tuli ruosteisessa öljytynnyrissä. Hymyilevät virolaistytöt myyvät tiskin takaa kolmen euron vodka-appelsiinimehuja. Rastapäinen laiha nuorimies pyörittää Brasilia-henkisiä levyjä.
Muistetaan, millaista oli joskus olla taiteilija.
Vaarallisia nämä ajat; palata tällaisten asioiden äärelle, joista vuosi vuodelta huomaa pitävänsä ellei nyt enemmän, jotenkin varmemmin.
Se mikä ei innosta, karsiutuu pois; se mistä pitää, ottaa enemmän jalansijaa.
Se pyytää enemmän tilaa ympärilleen, enkä tiedä osaanko sitä antaa.
Omituinen pelko siitä, että jossain vaiheessa havahdun ja huomaan tuhlanneeni tämänkin potentiaalin (lahjakkuuden? En uskalla väittää moisia tällaisena päivänä, kun olen puolet ajasta ollut yhtä hukassa kuin niissä unissa, joissa äkkiä joudutaan näyttämölle vailla hajuakaan vuorosanoista).
On raskasta välittää asioista näin lujaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti