On taaskin sunnuntai

Hyviä asioita:

Kun saattelee ystävänsä Pariisiin, minne tämä ansaitsee lähteä.

 

Kadulta löytyvä kahden euron kolikko, jolla voi hyvällä omatunnolla ostaa kahvin.

 

Vuohenjuustopizza lounaaksi, just because. 

 

Kun jättimäisine korvineen mogwaita muistuttava perhoskoiran pentu istuu viereen bussissa, ja haluaa hellyyttä. 

 

Likaisenharmaat lokinpoikaset ja takkuiset variksenpoikaset, jotka haahuilevat järvenrannassa eivätkä oikein osaa vielä olla aikuisia lokkeja ja variksia.  

 

Kun istuu järvenrantaan uittamaan jalkojaan Ahvenisjärven lempeässä pintavedessä, sorsien räpiköidessä ympärillä, ja ulos hengittäessään huomaa olevansa tyytyväinen (ei onnellinen; se on vielä... jossain). Tajuaa pelänneensä tätä hetkeä; eläneensä niin pitkään pysyvässä huolen ja kaaoksen ja epävarmuuden tilassa, ettei enää osaa hengittää ulos ilman että jo huolehtii, mitä katastrofeja seuraava sisäänhengitys tuo tullessaan.

Jonkinlainen välitila. Tai: jonkinlainen välitila on ollut päällä jo pitkään, mutta sille ei ole ollut minkäänlaista deadlinea. Nyt takaraja alkaa hahmottua. Vielä joitain päiviä on odotettava toisten ihmisten päätöksiä; ottavatko kouluun, vai menenkö toiseen... Sitten on taas pakattava laukut, mutta siihenhän olen jo tottunut.

En tiedä edes missä asun ensi kuussa tai sen jälkeen, mutta tietämättömyydessä on tällä kertaa miellyttävää levätä. Maailma aukeaa moneen suuntaan ennen kuin joku tietty valikoituu.

Sovitaan, että se on oikea.