Aikuisuus

11-vuotias kummityttö jakaa facebookissa koirankuvia ja kynsilakkasuosituksia ja linkkejä"minkä väriset hiukset sopivat sinulle?" -tyyppisiin testeihin.
 
Miksei elämäni kepeys ole tätä luokkaa.
 
Miksi kaikki on niin painavaa.
 
Mikseivät suurimmat päätökset koske sitä, minkä julisteen laitan seinälle.
 
Mikseivät oman huonommuuden kokemukset ole enää pelkästään suhteessa vihamiehiin - samantekevää - vaan omiin ystäviin, jotka kasvavat ohi ja päätyvät paremmiksi ihmisiksi ja taiteilijoiksi.
 
Miksi viikon raskain hetki ei ole enää se, kun joutuu valituksi viimeisenä pesäpallojoukkueeseen, vaan se, kun istuu yksin tietokoneensa ääressä ja tajuaa ettei elämä oikeastaan ole muuttunut pesäpallokokemuksesta positiivisempaan suuntaan parissakymmenessä vuodessa, ja nyt siitä voi syyttää enää itseään.
 
Miksei voi enää syödä jäätelöä aamiaiseksi Charlien enkeleitä katsoen ilman että tuntisi huonoa omatuntoa jäätelöstä ja feminististä pahoinvointia Charlien enkeleistä.
 
Mikseivät maailman kriisit enää tunnu etäisiltä ja irrallisilta ja siltä, että aikuiset varmaan hoitavat ne.
 
Miksei kukaan puhalla, jos saa haavan, ja miksi pitää kadulla kompastuessaan teeskennellä, että on ihan cool sen kanssa. 

Miksei muista pestä pyykkiä ennen kuin kaikki alushousut ovat likaisia ja vastata sähköposteihin ennen kuin on liian myöhäistä ja maksaa laskuja ennen eräpäivää.
 
Haluan takaisin aikaan jolloin laivat oli puuta ja miehet oli rautaa ja naiset mantelimassastaaaaaaa

Filled with dread

Kymmenen päivää. Kymmenen päivää ja olen siellä. Kenen idea?

Ihmisiä pitää alkaa halailla sillä intentiolla, ettei niitä välttämättä näe vuoteen (vuoteen! Kenen idea!), tavaroita katsella sillä intentiolla, mitkä niistä olisivat välttämättömiä vuoden aikana (mutteripannu. Kaurismäki-postikortti. Tarvitseeko ihminen muuta?).  

 

Kaikki musiikki kuulostaa melankoliselta, sekin jota soitetaan henkkamaukalla, vai johtuuko se vain syksystä? Illat pimenevät, ja tänäkin vuonna astun ulos ovesta ja huokaan ilmaan: illat pimenevät ja sitten kirjoitan sen vielä blogiin.

Epämukava, pelokas olo. Erilainen kuin matkalle lähtiessä.

Matkalle lähtiessä - olen toistanut tätä jokaisessa matkailua käsittelevässä blogipostauksessani, ja toistan sen nytkin - minua kiinnostaa nähdä kenet otan mukaan, ja kenet jätän kotiin.

Matkalla olen ei-kukaan. Välitilassa, paikkoihin kuulumattomassa tilassa, ilman että niihin edes tarvitsisi kuulua. Kuulumisen kokemus tulee vahingossa, ikään kuin bonuksena.

Olen vailla roolia ja kategoriaa. Olen ehkä turisti, mutta salaa; luen karttaa piilossa kahvilan vessassa ja teeskentelen tietäväni, mihin olen menossa. Olen identiteetittömässä tilassa, ja tämä ilahduttaa minua: vapaus valita minuuden fasetit joka hetki uudestaan, tai olla valitsematta.  

Tällä kertaa on kategorioita, joihin kuulua. Opiskelija. Asukas. Tämän tietyn yliopiston ja oppiaineen opiskelija. Tämän tietyn alueen asukas (olettaen, että jossain vaiheessa löydän asunnon. Jos en, lisätään uusi kategoria: koditon).

Ja koska en voi enää olla ei-kukaan,

pelkään, että se, jonka jätän kotiin, seuraa minua.

Se, josta en pidä.

Se, joka istuu möykkynä rintakehän päällä pohjattomien silmiensä kanssa hengitys rahisten. Huolestuu kaikesta. Vetäytyy nurkkaan eikä puhu ihmisille. Masentuu, ihan tavan vuoksi. Pelkää vähän kaikkea, vaikka nyt sitä että tämä polvikipu on varmaan syöpä.

 

En halua ottaa sitä mukaan.

Matkatavaraa saa olla vain 23 kiloa, ja ukulelekin pitäisi saada laukkuun.

Ei sinne mahdu möykkyä.

Ja olen varma, että se tulee kuitenkin.

Juoksen sitä pakoon vanhan kaupungin kujia, ja se laahustaa tasaisesti perästä, karvaisilla jaloillaan, kuola mukulakiville tippuen.

Levoton tuhkimo

Ovat vastanneet. Haluavat opiskelemaan, sinne minne itsekin halusin. Siihen kaupunkiin, josta olen jaksanut nähdä unta säännöllisin väliajoin, jonne joku vetää, tarttuu jänteisiin rintakehän sisällä ja kiskoo – mielikuvia toki kaikki, tai mistä minä tiedän.

Näin toki halusinkin.

Ja silti.

Huolestuttaa; päässä pyörivät opintotukihakemukset ja apurahat ja asuntohakemukset ja matkaliput ja lukukausimaksut ja kaikki kurjuuden potentiaali.

Jos onkin ihan tyhmää. Jos kaikki murenee omaan mahdottomuuteensa. Jos ryssin kaiken itse. En osaa mitään. Olen yksin. Väsyn Tescon itsepalvelukassoihin. Päädyn asumaan johonkin homeiseen elementtitaloon bulgarialaisten kokaiinia imuroivien kuulantyöntäjien kanssa.

En kuulu mihinkään.

Jos hän, kaupunkini, onkin kaiken tämän ajan vain hämännyt. Olen elänyt nämä kuukaudet illuusiossa; takertunut oljenkorsiin, lupauksiin paremmasta.

Jos hän, kaupunkini, onkin kuin ranskalainen lomarakastaja: lupailee paljon, mutta tosipaikan tullen katoaa rantadiskoon vehtaamaan jonkun puolalaisen teinitytön kanssa.

Tuntuu epämukavalta istua samassa huoneessa unelmansa kanssa, kun se äkkiä tuijottaakin kasvoista kasvoihin. Kuin sellainen epämiellyttävä hippifestareilla tavattu Bung-niminen hamppuhattuun sonnustautunut rastapää, joka uskoo merkitykselliseen katsekontaktiin ja tuijottaa silmiin minuuttitolkulla hermostuttavasti hymyillen.

Vaikka olen haikaillut muualle jo niin kauan kuin jaksan muistaa, on ajatus vuodesta (ainakin, mutta ei puhuta siitä) ulkomailla toteutuessaan niin suuri ja käsittämätön, että se tuntuu istuvan möykkynä rintakehäni päällä, eikä anna minun nähdä kasvojaan, tai ehkei niitä ole.

Ajatuksen tasolla kaikki on helpompaa: poimitaan unelmaan muutama irtonainen mielikuva (tässä kahvilassa mä kävisin jos asuisin täällä! Täältä mä ostaisin mun sukat! Tällasia mun ystävät olis!), mutta konkretiaa lähestyttäessä alkaa mielikuviin sekoittua nimetöntä kauhua.

En osaa olla tällaisten lahjojen kanssa yksin. Miten saduissa kaikki on päähenkilöille niin helppoa? Vaikka ne olisivat asuneet koko ikänsä savupirtissä samaan verkapeittoon verhoutuneena käpyjä syöden, astuvat ne puolen valtakunnan loistoon ja brokadikankaisiin ja fasaani-illallisiin kuin ei mitään? Kukaan ei puhu tästä osiosta: lasikengän äkillisestä epämukavuudesta, tarpeesta heittää kaikki käsistään ja juosta takaisin savupirttiin ja piiloutua verkapeiton sisään ja olla tulematta koskaan ulos.

Ja sitten ravaan tuolla helteessä joka päivä teeskennellen, että tämä kaikki on ihan normaalia. Käyn irtisanomassa liittymiä. Varaan pakettiautoja. Sanon työkkärin virkailijalle, että ”mä oon muuttamassa ulkomaille”; omiin korviin se kuulostaa jonkun toisen sanomalta repliikiltä ja odotan koko ajan, että virkailija näkee sen läpi (”Sinäkö?!”).

 

Ei se näe.

Ei kukaan näe, vaikka olen varma että näkee.

Ei näihin kuppaisiin jalkoihin ole aiemmin lasikenkiä saatu soviteltua.

Sentimentaalisuuttani olen säästänyt viimeistä pussia Tescon Scottish Blendiä, jonka nyt laitan aamuteeksi. Vähän mantelimaitoa joukkoon.

Maistuu kotoisalta.