torstai 28. elokuuta 2014

Filled with dread

Kymmenen päivää. Kymmenen päivää ja olen siellä. Kenen idea?

Ihmisiä pitää alkaa halailla sillä intentiolla, ettei niitä välttämättä näe vuoteen (vuoteen! Kenen idea!), tavaroita katsella sillä intentiolla, mitkä niistä olisivat välttämättömiä vuoden aikana (mutteripannu. Kaurismäki-postikortti. Tarvitseeko ihminen muuta?).
 
 
Kaikki musiikki kuulostaa melankoliselta, sekin jota soitetaan henkkamaukalla, vai johtuuko se vain syksystä? Illat pimenevät, ja tänäkin vuonna astun ulos ovesta ja huokaan ilmaan: illat pimenevät ja sitten kirjoitan sen vielä blogiin.

Epämukava, pelokas olo. Erilainen kuin matkalle lähtiessä.
Matkalle lähtiessä - olen toistanut tätä jokaisessa matkailua käsittelevässä blogipostauksessani, ja toistan sen nytkin - minua kiinnostaa nähdä kenet otan mukaan, ja kenet jätän kotiin.

Matkalla olen ei-kukaan. Välitilassa, paikkoihin kuulumattomassa tilassa, ilman että niihin edes tarvitsisi kuulua. Kuulumisen kokemus tulee vahingossa, ikään kuin bonuksena.

Olen vailla roolia ja kategoriaa. Olen ehkä turisti, mutta salaa; luen karttaa piilossa kahvilan vessassa ja teeskentelen tietäväni, mihin olen menossa. Olen identiteetittömässä tilassa, ja tämä ilahduttaa minua: vapaus valita minuuden fasetit joka hetki uudestaan, tai olla valitsematta.  

Tällä kertaa on kategorioita, joihin kuulua. Opiskelija. Asukas. Tämän tietyn yliopiston ja oppiaineen opiskelija. Tämän tietyn alueen asukas (olettaen, että jossain vaiheessa löydän asunnon. Jos en, lisätään uusi kategoria: koditon).
Ja koska en voi enää olla ei-kukaan,
pelkään, että se, jonka jätän kotiin, seuraa minua.
Se, josta en pidä.
Se, joka istuu möykkynä rintakehän päällä pohjattomien silmiensä kanssa hengitys rahisten. Huolestuu kaikesta. Vetäytyy nurkkaan eikä puhu ihmisille. Masentuu, ihan tavan vuoksi. Pelkää vähän kaikkea, vaikka nyt sitä että tämä polvikipu on varmaan syöpä.
 
En halua ottaa sitä mukaan.
Matkatavaraa saa olla vain 23 kiloa, ja ukulelekin pitäisi saada laukkuun.
Ei sinne mahdu möykkyä.
Ja olen varma, että se tulee kuitenkin.
Juoksen sitä pakoon vanhan kaupungin kujia, ja se laahustaa tasaisesti perästä, karvaisilla jaloillaan, kuola mukulakiville tippuen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti