Miksei elämäni kepeys ole tätä luokkaa.
Miksi kaikki on niin painavaa.
Mikseivät suurimmat päätökset koske sitä, minkä julisteen laitan seinälle.
Mikseivät oman huonommuuden kokemukset ole enää pelkästään suhteessa vihamiehiin - samantekevää - vaan omiin ystäviin, jotka kasvavat ohi ja päätyvät paremmiksi ihmisiksi ja taiteilijoiksi.
Miksi viikon raskain hetki ei ole enää se, kun joutuu valituksi viimeisenä pesäpallojoukkueeseen, vaan se, kun istuu yksin tietokoneensa ääressä ja tajuaa ettei elämä oikeastaan ole muuttunut pesäpallokokemuksesta positiivisempaan suuntaan parissakymmenessä vuodessa, ja nyt siitä voi syyttää enää itseään.
Miksei voi enää syödä jäätelöä aamiaiseksi Charlien enkeleitä katsoen ilman että tuntisi huonoa omatuntoa jäätelöstä ja feminististä pahoinvointia Charlien enkeleistä.
Mikseivät maailman kriisit enää tunnu etäisiltä ja irrallisilta ja siltä, että aikuiset varmaan hoitavat ne.
Miksei kukaan puhalla, jos saa haavan, ja miksi pitää kadulla kompastuessaan teeskennellä, että on ihan cool sen kanssa.
Miksei muista pestä pyykkiä ennen kuin kaikki alushousut ovat likaisia ja vastata sähköposteihin ennen kuin on liian myöhäistä ja maksaa laskuja ennen eräpäivää.
Haluan takaisin aikaan jolloin laivat oli puuta ja miehet oli rautaa ja naiset mantelimassastaaaaaaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti