En voi mitenkään taiteilijana saavuttaa sellaista 80-luvun kirkasotsaista, tyylikästä kärsimystä, jota artistit tuolloin elivät; asuivat ties missä rotanloukoissa Berliinissä, vetivät huumeita kunnes tapasivat vaimonsa ja lopettivat, mutta eivät ennen kuin olivat kokaiinipäissään tehneet asioita, joista jää hyviä tarinoita jälkipolville.
Heitä ennen oli joukko 60-lukulaisia joanbaezeja ja 70-lukulaisia pattismithejä, jotka vaeltelivat ilman kenkiä Central Parkissa ja päätyivät oikeisiin bileisiin jonkin taiteiden suojelijattaren armosta ja tapasivat siellä Andy Warholin. Heidän eteerisessä maailmassaan köyhyys oli aina tyylikästä eikä koskaan noloa, epävarmaa tai pelottavaa.
Tähän maailmanaikaan moinen ei onnistu; huumeiden käyttöä ei enää saa anteeksi, ja homeallergikon on paha mennä mihinkään Berliinin ullakoille pyörimään. Varsinkaan kolmekymppisenä, kun pitkitetty teiniangstailu alkaa olla vain vähän noloa, olkoonkin että vähän tyylikkäämmin sanankääntein. Kärsimys, onko sekään enää muotia - varmemmin menestyisi kai kirjoittamalla jonkin paulocoelhomaisen vetelän elämäntapaoppaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti