blue monday

Maanantaiaamuna on pari astetta pakkasta; Harrison Parkin jalkapallokenttä on kuurassa, ja joku ajelee sen nurmikkoa hengitys höyryten. Pari punatukkaista irlanninsetteriä kilpailee omistajansa huomiosta; aurinko nousee hitaasti ja lupaillen, vähän sillä tavalla kuin joskus Ranskassa, lämpimän värisenä, sumun läpi.

Kirjoittaminen takkuilee. "Takkuilee" on valju ja epätarkka ilmaisu, yrittää jotenkin kartoittaa tätä painostavaa ja kaikenkattavaa tilaa, jossa mikään ei oikein tunnu osuvan maaliin. Kuin yrittäisin heittää voltteja suon poikki. Leikata juustoa kuulakärkikynällä. Syödä tiiliskiven. 

 

Luen uudelleen ja uudelleen, kuin mantraa, Dorothy Parkerin sähkettä editorilleen:

"Never have so wanted for anything to be good and all I have is a pile of paper covered with wrong words".

Kyseessä on tällainen "when love goes wrong, nothing goes right" -tyyppinen skenaario: kun sanat eivät kulje, on kaikki pielessä. Opettajani - hän, joka kuulostaa Colin Firthiltä ja näyttää Kenneth Branaghilta ja pukeutuu tweediin, paskiainen - näyttää huolestuneelta, koska näkee oppilaidensa lävitse, josta tulee vähän epämukava olo - hän etsii tilaisuuksia kysyä are you all right? ja laittaa kätensä olkapäälleni, jolloin tekee mieli itkeä, eikä vähiten sen takia, että entiset taideopettajani ovat vaikuttaneet lähinnä J.K. Simmonsin hahmolta Whiplash -elokuvasta.

 

(Se on helvetin hyvä elokuva. Tämä on suositus, olkoonkin että kukaan tuskin lukee blogiani.)

 

Ehkä kaikki paranee, kunhan saan tämän ensimmäisen deadlinen tehtailtua. Ehkä lakkaan itkemästä koulun vessassa. Ehkä lakkaan olemasta poikkeuksellisen aggressiivinen kun tunnilla näytetään räikeän seksistisiä pätkiä, joissa naishahmojen osa on olla välineellisenä koristeena, joista pojat sitten kyselevät tunnilla että surely she doesn't represent the entire female gender? tai kun jokainen parhaan elokuvan Oscar-ehdokkaista kertoo siitä, miten vaikeaa on olla valkoinen mies.

On samaan aikaan lohduttavaa (tuostakin selvisin!) ja masentavaa (mihinkään suuntaan en ole muuttunut!) lukea vanhaa blogia ja allekirjoittaa edelleen melkein kaikki ajatuksensa.

Onneksi sieltä voi lainata paikkaansapitäviä lausuntoja, kun ei nyt tämä kirjoittaminen oikein lähde. Such as

”Haluaisin olla hyvä jossain, tai edes niin häikäisevän kaunis ettei tarvitsisi olla hyvä missään, ja on vaikea hyväksyä olevansa keskinkertainen kaikessa mitä tekee, paitsi joskus suklaakakuissa, joissa olen lahjakas, tai pallonheitossa, jossa olen surkea. Miten paljon nöyrtymistä maailma vaatii, miten vähän olen siihen valmis.” 

 

(Kuuden vuoden takaa. Kuuden! Perkele.)