January really is a stupid month for January to happen in

Miksi syön raakoja päärynöitä, vaikka niistä tulee paha olo.
Miksi en joogaa, vaikka siitä tulisi hyvä olo.
Miksi en useammin kuuntele sitä kohtaa It's a Beautiful Day:sta, jossa Bono laulaa että TOOUUUCH MEEEEEEE, TAKE ME TO THAT OTHER PLAAAACE.

Miksi juon liian vähän vettä.

Miksi kuvittelee, että tammikuussa kaiken pitäisi muuttua paremmaksi, tai ainakin toisenlaiseksi, vaikka koko idea on ihan mielivaltainen.

(Sophie Heawoodin kolumni tästä on jotenkin avartava; kuinka monta kertaa olen itsekin palannut joululomalta suurempaan kaupunkiin, jota nyt pitää kutsua kodiksi, jotenkin levottomana - - Buildings drawing closer together, as if they were safari park animals who had wandered over to your car to get a good look at the newcomers. At first it’s cute, but then you’re surrounded by the city. It’s exciting. It’s terrifying. It’s getting dark. You feel a pang, a judder of homesickness, but you don’t know which way for.)

Joulukuusenraatoja katuojissa, harmaa pilvimassa, nokeentuneidessa ullakkoikkunoissa repaleisia verhoja. Näyttävät jonkun näytelmän lavasteilta. Kymmenen astetta lämmintä; keho hämmentyy siitä, että tammikuussa voi olla näin. 

Tällaiset pitkät lomat ovat pahuuden lomia; jää liikaa aikaa ajatella muutakin kuin että "perkele, olikohan joku deadline tulossa". Synkkiä, ankaria ajatuksia, jotka tuntuvat pyörivän sen ympärillä kuulunko tänne, olenko tarpeeksi hyvä jäädäkseni tänne, haluanko todella jäädä tänne; onko tätä kaikkea pakko tietää juuri nyt? Ja eikö toisaalta koko ajan hoeta, että pitäisi takoa kun rauta on kuumaa ja tehdä pitkäjänteisiä suunnitelmia, ja koska en kuunaan ole kyennyt tekemään pitkäjänteisiä suunnitelmia, tarkoittaako tämä että olen tuomittu epäonnistumaan. Taas.

Tämäkin kärsimys kirjoitetaan tarpeetta pään sisällä. Missä muuallakaan sitä kirjoitettaisiin; näillä riveilläkin se vain kyseenalaistetaan, eikä tämä näppäimistön takominen tee siitä mitenkään "todellisempaa", kunhan siirtää ajoittaisen koherenssin ajatusten ympäriltä näkyvään muotoon.

(I say "koherenssi"...)

Normaaleilla ihmisillä ei taatusti ole näitä ongelmia, mokomilla nomadeilla, joka paikkaan niin helposti istuvilla. Itse olen sellainen kummitädiltä lahjaksi saatu puhallettava nojatuoli, joka ei sovellu kalustukseen mitenkään.

Näissä synkissä mietteissä kävelen maanantaisia katuja, kunnes tulen Tescon eteen, missä seisoo kiharatukkainen teinipoika syömässä pasteijaa "aivan sama" -ilme kasvoillaan,
sandaalit jalassa,
fetsi päässä.

 I'm not a religious man, mutta tiedän, että Jumala on lähettänyt fetsin tämän teinipojan päähän minua varten.

(Ja sitten tiistaina, kun selaan Blackwellsissä näytelmähyllyä, kävelee vastapäiselle runohyllylle Dylan Moran, parransänkisenä, likaiset lenkkarit jalassa. Onko Jumala lähettänyt Dylan Moranin Blackwellsin runohyllylle likaiset lenkkarit jalassa minua varten? 

Sovitaan niin.)