Neulon hattua ja laitan taustalle pyörimään Kaurismäen Saimaa-ilmiön, koska kaipaan vähän kasarinostalgiaa. Dokumentti on ns. aikansa tuote. Juice Leskinen yhtyeineen, Hassisen Kone ja Eppu Normaali seilaavat sisävesilaivalla ja heittävät välillä keikkoja Saimaan varren kaupungeissa. Muu aika loikoillaan laivalla polttaen tupakkaa ja ryypäten olutta. Juice kertoo sellaisia vitsejä kuin "tämä on aivan posketonta, sanoi spitaalinen", mille ihmiset nauraa hohottavat kuorossa, kaiketi ironisesti.
Juicea olen aina arvostanut hänen sanoitustensa takia, vaikka tiennytkin hänen olleen hankala henkilö. On silti vaikea katsoa, kun hän näyttää olevan nolo vanha ukko jo vuonna 1981, vaikka on vasta kolmekymppinen. Siinä hän kömpelösti hytkyy lavalla.
Nuori Martti Syrjä on hänkin vähän vieraan näköinen, koska on niin pitelemätön. Hän sinkoilee minne sattuu ilman paitaa rinta hiestä kiiltäen, sillä tavalla kuin kaksikymppinen kuolemaapelkäämätön voi. Eppu Normaali ei ole vielä melankoliasta kuullutkaan.
Nuori Ismo Alanko on, no, kuuma. Siitä ei pääse mihinkään. Tässä ei ole mitään järkeä, koska hänen tukkansakin on kuin linnunpesä, mutta se on fakta. Hän muistuttaa raivossaan ja pitelemättömyydessään nuorta Kurt Cobainia.
Elokuva
esittää kohteensa cooleina, ja muistelen heidän aikanaan olleen
cooleja. Nykyvalossa raflaavinta heissä kuitenkin näyttää olevan se,
että he laulavat pilvenpoltosta, kuten nyt kaikki kaksikymppiset
miehet jossain vaiheessa. Muuten he vaikuttavat ihan keskivertorasittavilta miehiltä, jotka kertovat paskoja juttuja ja pyörivät oman napansa ympärillä.
Hassisen kone mylvii sisävesilaivalla syöksylaskijoita kaikki tyynni! samalla kun surullinen vanha laivuri kipparinlakissaan kääntää vakavana ruoria. Hassisen konetta vanha laivuri ei kiinnosta, koska he ovat niin tohkeissaan siitä, että
saavat kirjoittaa maailman uudestaan, ovathan he nuoria miehiä. Mietin
sisävesilaivoja kipparoineita edesmenneitä sukulaisiani. Hekin olisivat
tässä vaiheessa 80-lukua olleet liian vanhoja ja ihan pihalla nykymaailmasta,
joka vimmatusti keksi itseään uudestaan. Ehkä mietin heitä nyt, koska tunnen
itsekin olevan jonkinlainen surullinen vanha laivuri, joka ei saa enää
osallistua maailman kirjoittamiseen.
Ehkä miesten kekkulointia on vaikea katsoa myös, koska tiedän, etten kuuluisi heidän piiriinsä. Olen
ollut esiintyjänä Kuopion Työnkulmalla samassa takahuoneessa, jossa hekin juovat Jaffaa, mutta jos menisin aikakoneella paikalle, eivät he minulle puhuisi. Eivät he minua edes huomaisi,
olenhan minä tällaisissa huoneissa ollut. Nuorena olen tietenkin katsonut
näitä kuvia kiltisti tietäen, että kohtaloni on olla statisti, mykkä, sivuhenkilö, jolle ei anneta repliikkejä. Nyt sellainen tuntuu mahdottomalta.
Kaurismäki pääsee kameransa kanssa lähelle, koska on mies, ei hänen läsnäoloonsa kukaan
kiinnitä huomiota. Hän on yksi jätkistä. Naisiakin kuvissa näkyy välillä,
mutta heiltä ei kysytä mitään, heidän tehtävänsä on lähinnä hihitellä
miesten jutuille. Ovatko he bändäreitä? Tyttöystäviä? Vaimoja?
Muistelen
Maija Vilkkumaata Ylen Rock-Suomi-sarjassa, jossa hän kertoi välillä turhautuneensa Juicen Viidestoista yö -tyyppiseen itsesäälissä rypemiseen, tyyliin "nyt perkele lopetat sen dokaamisen ja lähdet vaikka ulos kävelemään". Jossain vaiheessa tällaista olisi ollut
pyhäinhäväistys sanoa, mutta Vilkkumaa on tietenkin oikeassa. Hänkin tosin sanoo tämän
vähän anteeksipyydellen, ohjelma on kuitenkin viisitoista vuotta vanha eikä
silloin saanut kajota kansallissankareihin, varsinkaan naisena.
Vaikka Saimaa-ilmiön miehet kuvittelevat olevansa puolijumalia, näyttää 80-luku täältä käsin kovin pieneltä ja viattomalta. Konserttiyleisöt jököttävät katsomossa kohteliaan jähmeinä, muutama eturivissä ehkä intoutuu pogoamaan. Sisävedet ovat puhtaita, tai ainakaan meillä ei ole vielä aavistustakaan siitä, miten likaisia ne ovat.
Ydinsodan mahdollisuudesta kuitenkin huolehditaan, vaikka sen teoreettinen mahdollisuus tuntuukin olevan kovin kaukana Saimaan aalloilta. Eppu Normaali runoilee
Voi Jimmy kunpa oisit rehti nyt/
Vaikka pommisuojaan ootkin ehtinyt/
Ja Leonid, kuinka ihmeessä kehtaat tuhota sähkökitaratehtaat
Ja Juicen Myrkytyksen oireet kehottaa
Siis istuta vielä se omenapuu /
vaikka tuli jo tukkaasi nuolee/
vaikka huomenna saaste jo laskeutuu /
vaikka huomenna aurinko kuolee
Ja sitä lyriikkaa olen aina rakastanut, ja se tuntuu kovin ajankohtaiselta tänäänkin. Siinä missä Leonid ja Jimmy ovat jo menneet ja korvautuneet toisilla, on omenapuun ajatus ajaton. Sen minä otan tästä elokuvasta mukaani, kuten aina Myrkytyksen oireet kuullessani. Nostalgia on sellaista, että on poimittava rusinat pullasta.
