Oikaisen laakean nurmikentän poikki matkalla kotiin; sen pintaan on joskus viime vuonna maalattu kalkilla jalkapallokentän viivat. Nyt kukaan ei kuitenkaan pelaa jalkapalloa. Teinit kaasuttelevat valtavaa kehää mopoillaan nurmea pitkin, minä pelkään että he nakkaavat minut kumoon silkkaa ilkeyttään. Rentoutan kävelyäni entisestään saadakseni sen näyttämään sellaisen huolettoman paikallisen kävelyltä, joka ei mopopojista stressaa ollenkaan, minähän kuulun tänne; code switching ei kuulu pelkästään kieleen vaan myös tähän liioitellun lunkiin tapaan, millä jalkojani heiluttelen, kädet taskussa. Muuten he saattaisivat haistaa minut.
Minä stressaan, mutta mustarastas ja tikli ja tiltaltti jankuttavat puiden latvoissa laulujaan autuaan huolettomina mopopojista, linnuilla on muut huolet. Minäkin vähän rentoudun. Ehken ole mopopoikien kohderyhmää, enhän ole edes poliisi. Onneksi laitoin aamulla päälle farkkutakin, se oli ala-asteellakin koviksen merkki. Horisontissa Arthur's Seatin ääriviivat, vuorelle pyöräilisi puolessa tunnissa mutta se vaikuttaa silti kovin kaukaiselta, keskiluokkaisille reippailijoille ja turisteille kuuluvalta. Meillä on tämä jalkapallokenttä ja siitä pitäisi olla kiitollinen. Hävettää että näin kaihdan tätä lähiötä, kasvoinhan minäkin köyhänä. Kuopion Haapaniemi oli kuitenkin kasarilla niin tylsä, ettei siellä mitään mellakoita näkynyt, toisin kuin täällä. Tämä on erilaista puutetta kuin minun lapsuuteni puute. Ei täältä millään yliopistotutkinnolla ulos kiivetä.
Kentän läpi metsikköön, yli kaatuneen puunrungon ja maahan tallottujen Monster-tölkkien, puron ylitys vanerilankkua pitkin. Takaisin pientaloalueellemme, missä pihagrillit savuavat, onhan aurinko taivaalla. En vieläkään tunne kuuluvani tänne samalla tavalla kuin Leithissä tunsin. En tiedä miksi. Leithissä oli vilinää. Ne talot olivat minulle tuttuja taloja; nämä ovat vieraiden ihmisten taloja, joissa asuu vieraita ihmisiä. En usein edes näe ketään heistä. He piileskelevät puutarhoissaan ja olohuoneissaan verhojen takana. Sinne minäkin menen, verhon taa piiloon. Tämmöisiä kyräilyn paikkoja lähiöt ovat. Elämä on tahmeaa, onneksi välillä on edes kevät.
