Joululounas

Maastamuuttajien Facebook-ryhmissä kysellään aina välillä, että mitä kaipaat Suomesta? Ryhmissä haikaillaan sellaisia asioita kuin ruisleipää ja hiihtämistä ja savusaunoja. Minä kaipasin alussa keskuslämmitystä, taloyhtiöjärjestelmää ja Polar-juustoa. Kaikenlaiseen kuitenkin tottuu vähitellen. Cheddariin Polar-juuston sijaan. Siihen, ettei hanasta voi laskea kuumaa vettä lämmityksen ollessa päällä, koska lämmitys katkeaa saman tien. 

Toimivaa postilaitosta kaipaan vieläkin, tai lähinnä sitä, ettei tilaamiani paketteja jätettäisi johonkin kynnykselle sateeseen tai narkkarinaapurin ronkittavaksi, tai vaihtoehtoisesti vietäisi viidentoista kilometrin päähän postikeskukseen joka on auki arkisin päiväsaikaan, ehkä. Suomesta on kuitenkin turhan ironista ikävöidä toimivaa postia viimeisten tapahtumien valossa.

Voimakkaimmin kaipaus aktivoituu juhlapyhien aikoihin tiettyjen rituaalien puuttuessa. Juhannuksena kaipaan sitä, että kaupunki autioituisi ja jossain olisi kokko. Vappuna kaipaan serpentiiniä ja työväenkulkuetta ja munkkirasvan käryä. 

Joulun alla hingun hirveästi sellaista työpaikan tai koulun joululounasta, jossa on tahmeita laatikoita talouskeittiövuoista ja rasvainen kylmä kinkkuviipale ja vaaleanpunaista rosollikastiketta, josta joku aina luulee että se on jälkiruokaa. 

Mikään ei oikein maistu miltään, paitsi haalealta vauvanruoalta ja etikalta. Kaikki sitä vihaavat, mutta samanlaisen hartauden vallassa se aina syödään, koska jos ei syö, ei joulu  ala. 

Brittien vastine lienee jokaisesta kulmakaupasta löytyvä Christmas lunch sandwich, johon on paketoitu koko jouluateria vehnäleivän väliin: kalkkunaa, kastanjatäytettä, karpalokastiketta. Ymmärrän sen olevan jonkinlainen talouskeittiölounaan vastine, mutta ei se samaa emotionaalista tehtävää minulle täytä. 

Monelle suomalaiselle - ainakin blogikentän perusteella - brittijoulu tuntuu näyttävän jotenkin erityisen tunnelmalliselta. Ja miksei näyttäisi; kaikki ulkopuolelta katsottu vaikuttaa aina kiehtovammalta. Samat glitteriset joulupallot ne varmaan roikkuvat Stockmannillakin, mutta John Lewisin ikkunassa ne näyttävät jotenkin… luksuksemmalta. Samaan tapaan Ruskeasilmäistä kiehtovat suomalaiset jouluaaton hautausmaareissut ja joulurauhan julistukset. Hän on päässyt jo siihen pisteeseen, että liikuttuu kuullessaan Varpusen Jouluaamuna. 

Mutta kyllä minäkin vielä viiden vuoden jälkeen jaksan innostua erkkeri-ikkunoissa tuikkivista nelimetrisistä joulukuusista. Ja niistä John Lewisiin ilmestyvistä, joka vuosi järjettömämmistä joulukoristeista (sardiinirasia?). Mince piet ovat jännittävämpiä ja parempia kuin joulutortut. Teen silti jouluksi molempia, koska rituaaleilla pitää lepytellä jumalia. 

Kun kävelen aatonaattona kotiin, oksentaa kaljupäinen mies Balfour Streetille ja jatkaa sitten jätesäkkien heittelyä roskalaatikoihin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Minä pysähdyn joogakaupan ikkunan eteen. Se on täynnä sellaisesta elämänvaiheesta muistuttavia esineitä, jonka olin kokonaan unohtanut. Jokainen niistä on jättänyt jonkinlaisen muistijäljen, järjenvastaisesti: eiväthän nämä mitenkään tärkeitä esineitä ole, mutta näköjään silti ovat, siihen tapaan kun aivot järjestelevät asioita tärkeisiin ja tarpeettomiin. 

On minikokoisia hindujumalia messinkipatsaina ja thingsa-kelloja ja rukouslippuja ja tiibetiläisia suitsuketankoja. Rukousnauhat muistuttavat McLeod Ganjin katuja tallaavista vanhoista naisista, jotka pyörittelivät kuluneita puuhelmiä sormissaan mutisten om mani padme hum; nepalilaiset kirkkaanväriset huovat siitä, miten kylmä pohjois-Intiassa oli maaliskuussa, miten samanlaiseen huopaan kääriytynyt Kitaristi oli ostanut kannettavan öljylämmityslaitteen jota sitten raahasi mukanaan majatalosta toiseen; miten viikkojen kuluessa sää hiljalleen lämpeni, ja yhtenä iltapäivänä kun seisoin kahvilan katolla Jocastan kanssa ja hän videokuvasi minua tanssimassa, alkoi vuoriston takaa yhtäkkiä lepattaa valkoisia perhosia; satoja, tuhansia, kymmeniä tuhansia. 

Tuntuu kuin tämä kaikki olisi tapahtunut toiselle ihmiselle, ja niin kai se tavallaan onkin. The past is a foreign country; they do things differently there.

Jatkan Easter Roadin hautausmaalle, kun on kuitenkin joulu. Kun lähistadionin kotijoukkue Hibernian voitti jalkapallomestaruuden pari vuotta sitten, jättivät ihmiset ottelun jälkeen omaistensa haudoille joukkueen fanihuiveja. Vasta silloin ymmärsin, miten jalkapallo Britanniassa ihmisiä yhdistää. 

Enää huiveja ei näy, ja suuri osa hautakivistäkin on jo kaatunut. Kukapa niistä huolen pitäisi. Ne ovat menneiden sukupolvien hautakiviä, unohtuneet ja aktiivisesti unohdettu. Täällä aattona ei viedä kynttilöitä mihinkään. Kuoleman ajattelu on briteistä vaivaannuttavaa, ja varattu lähinnä sellaisiin emotionaalisesti latautuneisiin erityistilanteisiin kuin oman jalkapallojoukkueen mestaruusvoitto. Lapsiakaan ei usein oteta mukaan isovanhempien hautajaisiin vaan viedään johonkin sukulaistädin luokse leikkimään pariksi päiväksi, ettei heidän tarvitse kohdata itkeviä ihmisiä ja katoavaisuutta. 

Minä muistan isotädin hautajaisista sen, että lautasella oli italiansalaattia ja serkkuni opetti minut taittelemaan servieteistä lootuksenkukkia. Tunnelma oli sekä harras että arkinen. Isäni hautajaisissa stressasin, läikyttäisinkö jotain valkoiselle paidalleni ja miltä näytin hameessa joka ei ihan istunut; kun on kasvatettu naisen rooliin, tarkkailee itseään ulkopuolelta jo 12-vuotiaana, vaikka kuinka olisi hautajaisissa. Arkku oli jotenkin mauttoman näköinen, vaaleansininen. Yritin väkisin sisäistää tilanteen lopullisuuden, mutta eihän asioita mitenkään väkisin sisäistetä; ne sisäistetään vahingossa, vuosia myöhemmin, kun seistään haudalla raivaamassa rikkaruohoja ja sanotaan puolihuolimattomasti hei, isä. 

Hautajaisten tärkein opetus lapsille lienee se, että elämä on sotkuista: usein yhtäaikaisesti runollista ja banaalia.

Aurinko alkaa laskea. Mies työntää rivakasti vauvaa lastenvaunuissa hautausmaan läpi. Hän on selvästi halunnut ulkoilla, mutta ei ole viitsinyt lähteä puistoon asti. Minä poimin lehtikasasta suuren lehmuksenoksan ja laitan siihen kotona jouluvalot. 

Kun käyn keskiyöllä suihkussa, jää vesihöyry leijumaan kylpyhuoneeseen pitkäksi aikaa. Se kieppuu ja pyörteilee kuin parvi kottaraisia, murmuration. Näen yksittäiset vesipisarat, mutta en kuitenkaan kykene tarkentamaan katsettani yhteenkään. Kuin tähtiin taivaalla, tai ihmisiin suuressa väkijoukossa. 

Ilahdun siitä, että on aikaa tehdä havainto. Yritän muistaa, milloin viimeksi oli aikaa tehdä havainto. Olisipa ensi vuonna enemmän aikaa tehdä havaintoja.