Artificial

Olen ollut Abu Dhabissa viisi päivää ennen kuin herään rukouskutsuun puoli kuudelta aamulla. Se kaikuu hotellin vieressä olevan pienen moskeijan kaiuttimista melankolisena ja ajattomana. 

Avaan paksut damaskiverhot ja katson tien toisella puolella seisovia pilvenpiirtäjiä. Autot ajavat bulevardia molempiin suuntiin taukoamattomana virtana ja tööttäilevät toisilleen. Mitään muuta ei oikein näykään. Tuntuu kuin olisin Dynastian jaksossa. Hotelli on 80-luvun aikakapseli: kaikki on mintunvihreää ja persikanpunaista ja vähän nuhruista. Jotenkin hotellissa jopa tuoksuu 80-luvulta, samalta kuin tätini kuopiolaisessa kerrostalokolmiossa tuoksui vuonna 1986. Hissien edessä seisoo menneisyyden jäänteinä tuhkakuppeja, joiden yllä muistutetaan, ettei tupakointi ole sallittu. Tuhkakupit on silti jätetty paikalleen. Mikään ei ole liikkunut. 

Ehkä kaikki jätetään paikalleen, koska jotenkinhan historiaa on rakennettava. Kaikki tässä kaupungissa on tuoretta: pilvenpiirtäjät, ostoskeskukset, luksushotellit; modernia sillä tavalla kuin modernius 80-luvulla oli. Koko valtio on minua kymmenen vuotta vanhempi. Siitä puuttuu kaikenlainen vuosisatojen paino, minkä takia se minua varmaan kiehtookin. Arkaaisuus esitetään turisteille rituaaleina: heidät ajetaan jeepillä aavikolle, missä mies tanssii vatsatanssia lautasia tasapainotellen ja nainen tekee turistien käsiin hennatatuointeja, ja sitten poltellaan shishaa. Valkoinen turisti haluaa käsityksen siitä, millaista maassa todellisuudessa on, silleen aidosti, ja todellisuuteen kuuluu jonkinlainen käsitys jatkuvuudesta, historiasta, vuosisadoista. On paljon vaikeampi käsittää, että tämän maan tämänhetkinen aitous on muodostunut öljyrahoista. Aavikolla vatsatanssiva mies ja hennatatuointeja tekevä nainen ovat tuskin mitään paimentolaisia. He luultavasti asuvat jossain näistä lasi- ja metallikomplekseista, joiden katoilla on lautasantennit. 

Tällainen menneisyyden performointi on hämmentävää, kun itse asuu kaupungissa, jossa historian kerrokset ovat näkyvissä. Ja kyllähän niistäkin tehdään teatteria turisteille, mutta ainakaan puitteita ei ole varta vasten rakennettu - ne on vain jätetty näkyviin. 

Minä en tietenkään ole pelkästään turisti, vaan töissä. Tiedefestivaalin työpajassa puhun lapsille tekoälystä, articifial intelligence. Aloitan aina kysymällä does anyone know what artificial means? Jos kukaan ei viittaa, minä selitän, että it means something manmade. Not natural. 

Esittäydyn jonkinlaisena keinotekoisuuden auktoriteettina, mutta festivaalialueen ulkopuolella keinotekoisuuden ja aitouden ristiriita vaivaa minua. 

Abu Dhabin liepeillä oleva valkokupolinen moskeija, Grand Mosque, on valtava ja jäljittelee jonkinlaista ikuisuuden vaikutelmaa kuten mikä tahansa pyhä rakennus, mutta se on valmistunut vasta vuonna 2007. Parveilemme muun väkimassan mukana liukuportaita alas ostoskeskukseen - Starbucks, Costa, matkamuistopuoti - ja sitten ostoskeskuksen läpi kohti moskeijaa. 

Turvatarkastuksen yhteydessä naiset - henkilökunnan naisiksi profiloimat - joko kehotetaan peittämään hiuksensa omalla huivillaan, tai viedään narikkaan, jossa heille annetaan hupullinen pitkähihainen polyesterikaapu. Sitten meidät johdatetaan toisiin liukuportaisiin, jotka vievät ylös moskeijalle. Sadat turistit parveilevat ulos kohti valtavia kupoleita ja marmoripylväitä. Joku pysähtyy koko ajan ottamaan kuvan jostain yksityiskohdasta. Ympärillä viuhuvat puhelimet ja selfiekepit. Venäläinen nuori nainen nojaa pylvääseen ja asettelee huppuaan kasvojen ympärille samalla kun ohjeistaa miesystäväänsä valokuvan otossa: oikealle, vasemmalle, alas. 

Moskeijan valtavan marmorisen keskusaukion eteen on vedetty köysi, jota ei saa ylittää. Köyttä vasten on painautunut suuri joukko ihmisiä, joista kaikki yrittävät taltioida moskeijan tornit parhaalla mahdollisella tavalla, nauhoittaa muiston siitä että todella olivat täällä. Työtoverini A, jonka kanssa olen liikkunut koko päivän, pyytää minua ottamaan kuvan itsestään moskeijan tornien edessä. Hän kysyy minulta haluanko vastaavan, ja minä vastaan ehdottomasti ei: minua ovat aina ahdistaneet tällaiset monumenttien edessä poseeraamiset. En ymmärrä niiden tarkoitusta. En tiedä johtuuko se siitä, että yritän turistina tavoitella jotain tiedostavuutta ja katu-uskottavuutta, jossa tämänkaltaiselle mauttomuudelle pyöritellään silmiä, vai siitä että se tuntuu minusta jotenkin vieraalta ja ontolta. Mitä minä monumentin edessä seisomalla yrittäisin viestiä? Että olen käynyt paikan päällä? Kai minä sen muistan muutenkin?

Kävelemme muun massan mukana kuuliaisesti, kuin Ikean käytäviä seuraten. Meille listataan faktoja: on maailman kolmanneksi suurimmat mauttoman näköiset kristallikruunut, maailman suurin persialaismatto. Matto kieltämättä näyttää mukavalta, mutta sen päällä emme saa kävellä, koska sekin on eristetty köydellä. Matolla seisoo yksi ainoa vakavan näköinen turvamies sukkasillaan, kädet puuskassa. 

Emiraatit näyttävät elävän tällaiselle kilpavarustelulle: on maailman toisiksi korkein lipputanko, maailman nopein vuoristorata, maailman suurin vapaalentotunneli. Jos historiaa ei voi listata, täytyy kai turvautua johonkin muuhun mitattavissa olevaan.

Naiset sulautuvat identtisiksi ihmismassaan ja minua alkavat korveta heidän Handmaid's Tale -tyyliset anonymisoivat kaapunsa, samalla kun miehet kuljeksivat ympäriinsä huolettomina rumissa lippiksissä ja reisitaskushortseissa. Huivi alkaa painaa päätäni, tuntuu kuin muuttuisin näkymättömäksi; samalla haluan muuttua näkymättömäksi, hiljainen katoaminen tuntuu turvallisemmalta. 

Samalla tämä tuntuu ylettömän valkoiselta näkökulmalta; miten minä en osaa kunnioittaa mitään perinteitä ilman että liimaan niiden päälle omaa hegemoniaani? Toiset kollegat tuntuvat suhtautuvan kaapuihin huolettomasti, heille ne ovat vain hauska kulttuurinen yksityiskohta. Minä yliajattelen taas kaikkea. Illalla hotellihuoneessa kiedon huivin pääni ympärille ja katson peiliin. Haluan nähdä näytänkö itseltäni vai sinne päin. En osaa sanoa. 

Minua ahdistavat aavikkoperformanssit, joissa shishaa polttelevat turistit saavat pukeutua paikallisiin asuihin ja viettää hetken eksoottisessa etnisyydessä, josta voivat sitten ottaa mukaansa pintapuolisen muistikuvan. Mutta onko se sitten sen huonompi kuin minun kokemukseni huivin pitämisestä - yhtä lailla minä kirjoitan sitä oman kokemusmaailmani kautta. En tiedä katsonko tätä kaupunkia valkoisuuteni vai ulkopuolisuuteni läpi. En tiedä, mikä se ero olisi. 

Etäisenä moskeijan kaiuttimista kaikuu adhan, ja vaikka kaikki muu tuntuukin ontolta ja keinotekoiselta, liikuttaa sen ääni minua samaan tapaan kuin kaikki pyhät paikat jollain tavalla. En tiedä mistä liikutun. Ehkä siitä, ettei adhania lauleta minua varten. 

Myöhemmin Istun A:n kanssa kahvilassa, joka on niin hipster, että sen nimessä on prosenttimerkki. Se on kulttuurisesti hyvin kaukana hotellin ympäristön halvoista biryanipaikoista ja shwarma-kuppiloista, joissa kanakebab maksaa alle euron. 

Hotellin kahvi on pahaa, kitkerää ja polttaa vatsaani, mutta juon silti kupillisen joka aamu kun pieni filippiiniläinen mies tulee kysymään haluaisinko hot drinkin. Prosenttimerkin kahvilassa on kauramaitoa ja single origin-papuja, ja flat white maksaa yli viisi puntaa, mutta tilaan sellaisen silti, koska länsimaalaiselle vieraassa kontekstissa oleminen on uuvuttavaa ja mikä tahansa tuttu tuntuu rauhoittavalta. Kahvi maistuu lohduttavalta. Tutulta. Etäisesti siltä, miltä muistan kahvin kotona maistuvan. Tällaisissa hetkissä olen erityisen tietoinen omasta valkoisuudestani. 

A:ta ketju muistuttaa Aasiasta, koska hän on viimeksi istunut saman ketjun kahvilassa Japanissa. A:n tavoite on asua joka mantereella, ja hän on jo päässyt aika lähelle. Istumme yhdessä kahvilan looseista, joiden lattialla on valkeaa kivimurskaa ja pienet kuparinhohtoiset sivupöydät. Viereisessä kopissa läppärillään istuu Rolex-ranteinen sheikki. Toisella puolella loosissa on expat-naisia - nimenomaan expateja, ei maahanmuuttajia - kuulen sen heidän hienostuneesta aksentistaan ja näen sen heidän polven alle ulottuvista virheettömistä vekkihameistaan. He ovat tulleet tänne näyttäytymään. Tämä on japanilainen kahvilaketju, joka jäljittelee länsimaalaisuutta tarjoilijoiden univormuista lähtien; heillä on pellavaiset lippalakit ja hienostuneet harmaat esiliinat. Länsimaalaisuus edustaa jotain tavoiteltavaa. Se on default-kategoria. Ehkä siksi ostoskeskukset ovat täynnä Dunkin Donutseja, Shake Shackeja, Five Guyseja. 

Iltaisin menen hotellin kattoterassille teekupin kanssa auringonlaskun aikaan, kun moskeijalta soitetaan rukouskutsua, pilvenpiirtäjien valot vilkkuvat ja uima-altaan vesi liplattaa tuulenvireessä. Kaikki tuntuu elokuvalliselta, kuin se tapahtuisi jollekin toiselle. Ei tällaisella budjettimatkailijalla ole kokemuksia hotellin uima-altaista. 

Hotellit ja niiden loputon anonyymius kiehtovat minua. Ihmisenä, jolla ei ole ollut pysyvää kotia pitkään aikaan, rakastan niiden väliaikaisuutta. Aamiaisella on kaikenlaisia eksoottisia vaihtoehtoja; otan aina idlejä ja sambaria ja tuoretta ananasta, joskus tilaan munakkaan, ja joka aamu otan sen helvetin pahan mustan kahvin. Minulle hotellit ovat liminaalitila, jonkinlainen pysyvän unohduksen paikka joissa päivät toistuvat aina samanlaisina. Tällainen epätila ei vaadi minulta minkäänlaisia toimenpiteitä identiteettini ylläpitämiseksi. Voin olla siellä kuka milloinkin haluan. Minuus ei ole hotellissa pysyvä käsite. Viimeistään siinä vaiheessa kun kirjaudun ulos, vaihtuu tilalleni joku muu, joka sitten ottaa haltuunsa huoneen 1004 ja täyttää sen omalla identiteetillään.

En tiedä, miksi pidän hotellien keinotekoisuudesta, mutta muiden paikkojen keinotekoisuus vaivaa minua. Ehkä siksi, etteivät hotellit edes yritä tavoitella minkäänlaista aitouden vaikutelmaa. AirBnb:t minua vaivaavat enemmän: ne huutavat aitoutta mutta alkavat muuttua entistä enemmän hotellihuoneiden kaltaiseksi: seinillä on geneeristä taidetta ja huonekalut Ikeasta. Niiden aitous on jäljitelmää, kuratoitua; siirtolaissiivoojat tulevat kuitenkin lopulta pyyhkimään ne puhtaaksi ja resetoivat ne uudestaan nollatilaan edellisten asukkaiden jäljiltä.

A vihaa hotelleja. Hänen mielestään mitään pahempaa ei olekaan kuin pliisu, mitäänsanomaton hotelli ja sen geneerinen buffetti, jossa on kolmen ja kahdeksan minuutin munia, minicroissantteja ja hedelmäsalaattia. Olemme kuin yö ja päivä: hän vihaa kermaa ja voita, minä rakastan kermaa ja voita; hänen unelmapäiväänsä sisältyy kilometrien päämäärätön kävely, minä viihdyn istumassa kahvilassa. Hän rakastaa vesipuistoja, minua ahdistaa ajatus siitä että rintani pullahtaisi esiin uimapuvusta jossain älyttömässä vesiliukumäessä. Hän rakastaa eksyä syrjäisille asuinalueille, minua stressaa jos en tiedä mistä saan seuraavan taksin takaisin. Hän haluaa kuvan itsestään moskeijan tornien edessä, minä kavahdan ajatusta itsestäni hymyilemässä väkinäisesti ikään kuin omistaisin koko moskeijan. Ikään kuin se kuuluisi minulle. 

Meitä yhdistää kuiva huumorintaju ja se, että olemme molemmat queer maassa, jossa sellainen on laitonta. Se on jaettu todellisuutemme, jota meidän ei tarvitse yrittää artikuloida kenellekään ulkopuoliselle. Sen takia annan A:n raahata minua kaiken maailman päättömille kävelyretkille pölyisiin lähiöihin, samalla kun hän antaa minun ruikuttaa siitä, että sandaalit tekevät jalkoihini rakkoja. Tiedän, että “homoseksuaalisesta kättelystä” voi tässä maassa saada vankilatuomion. Se tuntuu epätodelliselta, mutta sen epämääräinen uhka leijuu silti hankalana ympärilläni, kuin joku tarkkailisi minua koko ajan. 

Selaan Wikipedia-artikkelia oppiakseni enemmän maasta, jossa olen. Kaikenlaisesta laittomuudesta rangaistaan raipaniskuin: julkisesta suutelusta, alkoholin juomisesta, esiaviollisesta seksistä. Filippiiniläinen taloudenhoitaja on tuomittu 80 raipaniskuun avioliiton ulkopuolisesta raskaudesta. Naisia on kivitetty kuoliaaksi aviopuolison pettämisestä ja laitettu vankilaan näiden jouduttua raiskauksen uhreiksi. Tässä samassa kaupungissa, jossa minä juon margaritaa hotellin kattoterassilla devonilaisen homomiehen kanssa ja väittelen siitä mikä vaatekappale on kaikkein viehättävin. 

Hotellin nurkan takana on Royal Gifts Collection. Se on paikallinen halpakauppa, jossa kaikki maksaa 1-10 dirhamia - näitä puoteja, joissa jokainen tuote on tehty Kiinan Yiwussa muiden maiden tarpeisiin. Menipä Royal Gifts Collectioniin mihin vuorokaudenaikaan tahansa, on se aina täynnä. Ihmiset edustavat kymmeniä eri kansalaisuuksia: intialaisia, pakistanilaisia, filippiiniläisiä, nigerialaisia. Kapeat käytävät tungeksivat väkeä, joiden ohi on vain määrätietoisesti tungettava, jos mielii katsomaan tussikyniä tai sandaaleja. 

Royal Gifts Collectionissa on kaikkea. Chapatijauhoja, silmänrajauskyniä, lämpölaastareita, muovisia tiarapantoja, matkamuistoja, rukousmattoja, paistinpannuja, ihon valkaisuvoiteita, lastenkirjoja, t-paitoja joissa lukee sellaisia asioita kuin “BAD VIBES LIKING”, suitsukeastioita, pokaaleja, pussilakanoita. Käytävien keskellä istuu lapsia, niillä parveilee pariskuntia ja kokonaisia perheitä. Kaiuttimista raikaa vähän väliä vääristynyt, riivatun kuuloinen pajatus: MEN’S DEPARTMENT SECTION 6! CUSTOMER SERVICE KITCHEN COUNTER! 

Jonotusjärjestelmässä ei tunnu olevan järjestyksen häivääkään. Kassoja on kymmenen, ja jokin niistä on umpimähkään valittava. Määräävä elementti on päättäväisyys. On vain sanottava “excuse me” ja tungettava röyhkeästi jonon ohi. Tilaa ei pyydetä, se otetaan. Pyörin jonosta toiseen holtittomasti, massan vietävänä. Sille antautumisessa on jotain oudon lohdullista.

Tavallisesti tällainen karuselli saisi minut hulluuden partaalle, mutta jostain syystä Royal Gifts Collection on minulle suurempi elämys kuin moskeija. Se ei ole mikään performanssi jota esitetään ulkopuolisille, enkä tule koskaan ymmärtämään sen tarpeetonta kaoottisuutta. Samalla ymmärrän universaalin halun juosta halvan tavaran perässä, koska kasvoin köyhässä perheessä ja muistan äitini käyneen samanlaisessa halpamarketissa jo 90-luvun alkupuolella ja ostaneen sieltä paketillisen teelusikoita, jossa luki “haarukkaita”. 

Ja samalla kaikki Royal Gifts Collectionissakin on keinotekoista ja toistaa kuvitelmia siitä, mitä toisissa maissa halutaan, länsimaalaisuuden ideaa.

Keinotekoisia asioita: kahdeksan kilometriä pitkän rannan hiekka on tuotu Italiasta.

Yhdellä saarista on luonnonsuojelualue, jolla on pelkästään vierasperäisiä lajeja.

Kaupungin vanhimman rakennuksen, 1790-luvun linnoituksen alkuperää on yritetty kunnioittaa, mutta senkin raamit ovat betonista. 

Linnoituksen museossa on meneillään kahviseremonia. Kahvihuone kopioi beduiinitelttaa: hämärä valaistus, palmunlehvämatto, seinänvierustaa kiertävät penkit; keskellä melamiinista tehty kahvikoroke jonka takana istuu kypsyyntyneen ja vakavan näköinen teinipoika. Hän selaa kyllästyneenä puhelintaan. Sitten seremonia alkaa ja hän laittaa puhelimen pois ja alkaa taas jäljitellä menneisyyden teinipoikaa. Hän paahtaa kahvipapuja, jauhaa ne morttelissa ja keittää messinkipannussa väsyneen nuoren naisen selostamana. Nainen kertoo meille mitä mausteita kahviin laitetaan, miten kahvipannun kylkeä kilistämällä viestitään naapureille että kahvi on valmista ja sitä saa tulla juomaan. Sitten se tarjoillaan meille länsimaalaisille pienistä posliinikupeista. Se ei ole ollenkaan niin kitkerää kuin kuvittelin ja siinä maistuu kardemumma. Vieressäni istuvan japanilaisperheen pieni suloinen tyttö ei perusta kahvista eikä sen kanssa tarjottavista taateleista. Hän juoksee huoneen toiseen päähän ja raottaa oviaukon edessä olevaa verhoa. Sen takana on loisteputkivalaistu henkilökunnan taukotila, jossa näen hyllyllä kahvinaisen käsilaukun. 

Todellisuus on aina yhden oven päässä. 

A heittäytyy pitkäkseen nukkumaan prosenttimerkin kahvilan harmaalle sohvalle. Valveilla hän on sarkastinen, terävä ja hävytön. Unessa hän näyttää viattomalta, haavoittuvalta ja valtavan nuorelta. Hän luottaa minuun jo nyt sen verran että pystyy nukahtamaan samassa huoneessa. Festivaalityö on niin intensiivistä että se hitsaa ihmiset lähemmäs toisiaan lyhyemmässä ajassa kuin normaalielämässä. Vähän kuin lapsena kesäleirillä, kun vieraassa hirsimökissä nukkuminen maaseudun keskellä oli pelottavaa, ja haimme turvaa toisistamme ymmärtäessämme sen välttämättömyyden. Festivaalikollegoista tulee läheisempiä kuin arjen työkavereista, joita näkee joka viikko. Olen kuitenkin ollut tämän junan kyydissä niin monta kertaa, että tiedän kaiken olevan väliaikaista: arkeen palatessa taika haihtuu, ja ihmisten elämistä näkee vain ohikiitäviä otteita sosiaalisessa mediassa. A:sta tuskin edes tätä; hän vihaa kaiken muun lisäksi myös sosiaalista mediaa. 

Yritän opetella hyväksymään epämukavan hetkellisyyden ja sen, että tämäkin kollega tulee vielä katoamaan omaan elämäänsä. Ei kai mitään sen aidompaa olekaan. Hän nukkuu sohvalla, ja muutamaa päivää myöhemmin kun saan migreenikohtauksen, hän taluttaa minut kädestä pitäen hotellihuoneeseeni, napsauttaa vedenkeittimen päälle ja tekee minulle teekupillisen, sammuttaa kaikki ylimääräiset valot, laittaa vesipullon molemmille yöpöydille ja käskee minua koputtamaan oveensa heti jos tarvitsen apua. 

Silmissäni näkyy vain värivaloja ja usvaa mutta tässä hetkessä rakastan häntä ja hänen sumeaa hahmoaan.