Ohi syyskuun

Rämmin syyskuun alun läpi hämmennyksessä ja epätoivossa. Olen ollut koko elokuun festivaalitöissä kuten tavallista, ja olen niiden jälkeisessä tyhjyydessä sekä loputtoman uupunut että sietämättömän levoton. Menen selaamaan blogia löytääkseni lohtua edellisistä syyskuun merkinnöistä, mutta huomaan etten ole päivittänyt blogia syyskuussa sitten vuoden 2016. Ovatko syyskuut vain olleet niin väsyneitä ja hämmentyneitä, etten ole saanut mistään langanpäästä kiinni kirjoittaakseni? Ehkä? Olen liian uupunut muistaakseni.

Festivaalityö vetää puoleensa meitä neurokirjavia, koska se on jännittävää, intensiivistä ja adrenaliinintäyteistä: menemme joka päivä yhdessä taisteluun, ja joka päivä selviämme taistelusta, ja seuraavana päivänä sama toistuu. Tällaisen mankelin läpi olisi mahdotonta rutistua kuukautta pidempään, mutta mikä toveruuden täyttämä kuukausi se onkaan!

Kun kaikki sitten loppuu kuin seinään, on kontrasti liian suuri. En enää tiedä mitä tehdä itselläni. Kukaan ei naura hölmöille vitseilleni, kukaan ei huutele perääni radiopuhelimella minua tarvitessaan. Melkein kaipaan hankalien asiakkaiden kanssa väittelyäkin, se on samalla tavalla adrenaliinintäyteistä. Missä on se nainen, joka työnsi minut syrjään runnoessaan sisään jo alkaneeseen tapahtumaan? Voisiko hän tulla takaisin tähän köyhään elämääni, voisimme vaikka lavastaa tapahtuman uudelleen?

Tyhjyyttä korostaa kalvava tunne siitä, että syyskuussa jonkin uuden pitäisi alkaa.  Vuosikausien kouluputki on tarttunut itsepintaisesti aivoradoille: tähän aikaan vuotta olisi aika valita ensimmäisen koulupäivän vaatteet ja mennä sisälle uuteen rakenteeseen. 

Mutta ei ole uutta penaalia. Ei ole edes työväenopiston keramiikkakurssia tai kuorolaulua. Käyn tuopilla kahden festivaalityökaverin kanssa. He ovat minua kaksikymmentä vuotta nuorempia, ja ottaneet nyt vastaan säännölliset työpaikat (näiden kuukauden mittaisten päättömien taistelujen sijaan) ja avanneet eläkesäästötilit. Sellaisen edessä on hankala tuntea tyyneyttä. Minä leijun syyskuun limbossa heidän ohitseen kuin nenäliina. 

Ei auta tuoksukynttilöiden polttelu eikä journalointi, koska journaliinkin kirjoitan vain väsyttää ja en tiedä mitä tässä pitäis ja mitä vittua ja väsyttää. Ei auta voimajooga, ei auta sorkkarauta.

Lontoo auttaa vähän. Pakenen syyskuuta Lontooseen, ja Lontoo syytää virikkeitä silmille niin nopeasti, ettei synkille ajatuksille (tai oikein minkäänlaisille ajatuksille) jää tilaa. Kaupungissa on trooppista: on yli kaksikymmentä astetta ja sataa, ja kaupungin yllä leijuva saastepilvi lukitsee kosteuden sisäänsä ja jättää meidät muhimaan siihen, tai jotain sinne päin, en minä mikään meteorologi ole.

Majailen Julien muhkuraisella nahkasohvalla kovin lontoolaisessa asunnossa: kylpyhuone on omituisen monitahokkaan muotoinen ja sen seinää täplittää home. Lattian laminaatti joustaa jalan alla niin, että sen alla vaikuttaa olevan trampoliini. Koko asunnon seinät on peitetty juuri sellaisella woodchip -tapetilla, josta Jarvis Cocker laulaa Disco 2000:ssa, ja jonka poistaminen on ilmeisesti ihan perkeleellinen urakka. Keittiössä on yhteensä kolme haarukkaa, ja niistäkin yksi on kakkuhaarukka. Tammisen lipaston päällä tunnelmallisesti repsottava antiikkilamppu on kaunis, mutta varmaankin syttyy spontaanisti tuleen jos tähdet ovat väärässä asennossa. 

Mutta tällaista Lontoossa pitääkin olla, minä nyökyttelen. Kaikki muut kuin miljonäärit asuvat juuri tällaisissa epämääräisissä kopperoissa. Heidän kotinsa murenevat käsiin ja pysyvät kasassa vain teipillä ja woodchip-tapetilla. Koko kaupunki on vain kokoelma pieniä pölyisiä kyliä jotka pysyvät kasassa teipillä ja woodchip-tapetilla ja tahdonvoimalla.

Lontoon metrotunnelit risteilevät asemien sisällä ja asemalta toiseen kuin kattilallinen spagettia. Se rauhoittaa minua jotenkin. Ehkä siksi, että aivoni tuntuvat samanlaisilta. Loputtomilta risteileviltä tunneleilta, joissa kaikissa on joka hetki juna menossa jonnekin, paitsi kun se lopulta hajoaa. Severe delays on the Metropolitan line, severe delays on myös aivoissani harva se hetki.

Metron ihmisiä rakastan. He istuvat vastapäätäni tarkkailtavana kuin tarjottimella. Heillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin odottaa omaa asemaansa, ja odottaessaan he tekevät hajamielisesti täyteliikkeitä: hymyilevät kuulokkeissaan pyörivälle podcastille, torkkuvat, hierovat mietteliäästi leukaansa. He istuvat kunnioittavassa hiljaisuudessa. Tubessa kukaan ei kuuntele Tiktok-videoita puhelimestaan äänet päällä, kuten joka ikisessä pienemmässä kaupungissa nykyään. He ymmärtävät, että tämä on jaettu tila, jossa jokainen vain yrittää päästä jonnekin.

Minä yritän päästä Elephant&Castleen. Metro on varmaan täynnä erilaisia syyskuita, ajattelen. Joillekin syyskuu ei merkitse mitään. Ehkä suurimmalle osalle näistä ihmisistä syyskuu ei merkitse yhtään mitään, mutta ehkä jollain toisellakin näistä kahdesta miljoonasta päivittäisestä matkustajasta on vaikea syyskuu. Ehkä hän on tässä samassa nuhruisessa Bakerloon vaunussa. Ehkä tämä tila tilojen välillä on hänen päivänsä ainoa armollinen hetki. 

Ainakin syyskuu on tällä kertaa merkitty muistiin. Tulevaisuuden H: tässä vaiheessa on hankalaa. Keksi jotain millä täyttää aikasi, oli se miten mielivaltaista tahansa. Istu kahvilan puutarhassa viikunapuun alla ja tuijota tiiliseinää. Ehkei se ratkaise mitään, mutta ehkä se on kaikki mitä syyskuussa voi tehdä.