Talven aurinko roikkuu matalalla, mutta roikkuu kuitenkin, kuin alaoksan kultainen joulupallo. Leith on aamusta hiljainen. Liikkeellä ovat lisäkseni vain harmaantuneet terrierit ulkoiluttajineen ja puista viimeisiä pihlajanmarjoja napsivat mustarastaat. Joen vesi on korkealla. On ollut tarkoitus laittaa oveen joulukranssi, mutta en ole saanut aikaan, ja nyt on jo liian myöhäistä, kaiketi.
Joulumielen joudun repimään tonttuna esiintymisestä. Häpeilisin tonttuna esiintymistä, jos siitä ei maksettaisi paremmin kuin monesta muusta työstäni. Olen myös havainnut, että tätähän muutkin esiintyjät näköjään tekevät tähän aikaan vuodesta: meidän tontuistamme moni tonttuilee kolmessa muussakin paikassa, ja joulupukit ovat varattuja seitsemän päivää viikosta. Siispä olen lakannut häpeilemästä, ja sen sijaan pukeudun punaiseen kerrastoon ja vihreään tonttulakkiin ja hymyilen raivokkaasti joka ikiselle lapselle, joka saapuu joulumaahan.
Ruskeasilmäinen ajaa minut viikonloppuaamuisin ulos kaupungista. Ajamme ohi peltojen, joilla kellertävät lampaat mutustelevat huurteista ruohoa, ja lopulta peltojen keskellä olevalle maatilalle, jonne joulumaa on rakennettu. Britit eivät oikein tunnu pääsevän selvyyteen siitä, asuuko joulupukki pohjoisnavalla vai Lapissa, joten maatilan pihamaalle sirotellut piparkakkutalot ja lumiukot eivät viittaa mihinkään tiettyyn.
Minä olen tonttuapulaisena joulupukin majassa, missä lapset lopulta saavat tavata pukin kasvotusten. Joulupukin majassa on feikkitakkatuli, joulupalloja pullisteleva kuusi ja kullanhohtoisia joulupaketteja, joiden sisällä on tyhjää. Lapset tulevat hermostuneina alahuuli väpättäen ja he tulevat innokkaina tasajalkaa hyppien. He ovat tietenkin olleet kilttejä koko vuoden. Lahjalistat heillä on valmiina. Tämän vuoden hittituote tuntuu olevan jonkinlainen hajustettu vesipullo, johon laitetaan esimerkiksi mansikantuoksuisia kiekkoja, joita haistelemalla nautittu vesi sitten maistuu mansikalta (ilman lisättyjä kaloreita!).
Voisin tietysti päivitellä tätä keski-ikäisen äänenpainoilla, mutta turhaan minä jeesustelen: muistan varsin hyvin, miten pitkiä ja yksityiskohtaisia omat lahjalistani olivat. En todellakaan ollut se lapsi joka toivoo vain, että saisi “viettää aikaa läheisten kanssa” (ja eikö tämä muutenkin kuulosta vanhempien propagandalta?). Minä janosin tavaraa pakkomielteisesti. Selasin lelukuvastot hiirenkorville ja listasin niistä muovisammakot, barbiet ja meikkipäät.
Tonttuna täytyy olla hienotunteinen. Jos lapsi toivoo vaatimattomasti hyppynarua, voin sanoa askarrelleeni niitä työpajassani koko viikon. Jos lapsi toivoo Nintendo Switchiä, on sanottava diplomaattisesti we’ll see what we can do. Olin itse juuri se lapsi, joka optimistisesti toivoi asioita, joihin meillä ei todellakaan ollut varaa. Uskoni joulun ihmeeseen oli niin kova. Joulupukki on köyhien perheiden lapsille ensimmäinen ovi pettymykseen, jota sitten myöhemmin elämässä tulee lisää laarikaupalla.
Ehkä juuri vähävaraisuuden tiedostaminen teki lelukuvastojen ylenpalttisesta runsaudesta vielä houkuttelevampaa. Mikä olisi viettelevämpää kuin se, mitä ei voi saada? Idea itseni ympäröimisestä tavaralla tuntui myös jotenkin turvalliselta. Rikkaiden kodeissa näin paljon tavaraa, ja he vaikuttivat olevan turvassa, sillä tavalla kuin me emme koskaan olleet. Meidän maailmaltamme oli jatkuvasti vaarassa tipahtaa pohja. Päättelin tästä, että jos saisin lahjalistaltani sekä hyppäävän sammakon että meikkipään että ektoplasma-kummituksen, korjaisi se kaiken muunkin.
Sain sammakon, mutta ei se tietenkään mitään muuttanut, korkeintaan hetkellisesti. Hajustettu vesipullokaan tuskin muuttaa keskiluokkaisen lapsen elämää mihinkään suuntaan. Keskiluokkaisille tekisi mieli kiukutella, että minulla sentään oli lapsena oikeus haluta, koska meillä ei ollut paljon mitään! Mitä joku tavarassa muutenkin kieriskelevä lapsi tekee jollain vr-laseilla? Mutta eihän haluaminen loogista ole. Se on kyltymätön riivaaja, ja sitä ilman kukaan ei koskaan saisi tehtyä yhtään mitään.
Selailen erilaisia Joulupuu-tyyppisiä keräyksiä, joissa köyhien perheiden lapsille voi lahjoittaa rahaa tai tavaraa, ettei heidän joulunsa olisi niin onneton ja kurja (joulu on poikkeustila, jossa kurjuus korostuu: joka ikinen Prisman mainos muistuttaa meitä siitä, että nyt olisi oltava notkuva sillipöytä ja lahjakääreessä airfryer).
Klikkailen hyväntekeväisyyskohteesta toiseen, mistä tulee pakahduttava ja riittämätön olo: maailmassa on niin paljon puutetta ja epäoikeudenmukaisuutta, että vaikka minä lahjoittaisin kaksikymppiä joka ikiseen kohteeseen, ei se sillä lopu. Tarvitseeko minun kaksikymppistäni enemmän palestiinalainen sairaalan käytävällä potiloita intuboiva lääkäri, vai pedersöderiläinen viisivuotias, jonka perheellä ei ole varaa uusiin talvikenkiin? Mikä minä sen olen päättämään?
Täytyy mennä taas hetkeksi makaamaan sängylle ja tuijottamaan kattoa. Joulukuusessa kiiltelee alakerran lahjakaupasta ostamani kultaisen ja sinisen kirjava silmä, kaiken näkevä. Totisesti, totisesti! Voisiko kaiken näkevä silmä kertoa minulle, miten kärsimystä tulisi mitata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti