perjantai 21. tammikuuta 2022
Napiton puoli
sunnuntai 1. elokuuta 2021
Farkkutakki
Olen muistellut Noah Baumbachin While We're Youngia: Ben Stiller ja Naomi Watts ovat nelikymppinen pariskunta, Ben Stiller yrittää raapia kasaan dokumenttielokuvaa eikä halua hyväksyä että hänellä on nivelrikko, koska se on vanhojen ihmisten tauti. Heidän tapaamansa Adam Driverin ja Amanda Seyfriedin esittämät Bushwickissä asuvat hipsterit ajelevat fiksipyörillä ja tekevät artesaanijäätelöä. Heidän elämänsä vaikuttaa… elävämmältä; he näkevät vaivaa asioiden eteen, järjestävät spontaaneja katujuhlia ja kuuntelevat levynsäkin vinyyliltä.
Tältä minusta tuntuu Mian ja Harveyn seurassa. He käyvät kaiken maailman cooleissa glasgowlaisissa queer-baareissa pandemiasta huolimatta, pukeutuvat huolettomasti shortseihin ja legginseihin, leikkaavat itselleen undercutin lähiöparturissa ja kuuntelevat Spotifysta obskuureja ukrainalaisia kappaleita joissa lesborakastavaisista toinen on kuolemassa syöpään.
Harvey lukee kirjoja - tietenkin paperisia, samalla kun minä viittä kirjaa yhtä aikaa Kindlestä - ja on kovaääninen ja anteeksipyytelemätön. Mia kasvattaa intohimoisesti huonekasveja, siinä missä minä saan pari rönsyliljaa menestymään. Hän opiskelee seksuaalikasvatusta, ja lähettää esityksen tuottajalle sähköpostia jossa pyytää lisäpalkkaa siitä, että joutuu aina esitysten jälkeen raahaamaan esiintymisasunsa toimistolle, vaikka tähän menee ehkä 15 minuuttia. Hänen sukupolvensa osaa ottaa tilaa ja vaatia oikeuksia; minun taiteilijasukupolveni opetettiin kerjäämään ja anteeksipyytelemään ja ottamaan mitä sai.
Heidän vaivattoman tuntuisesta energiastaan on helppo huumaantua, mutta sen vaikutuspiirissä oleminen on kuluttavaa: minun täytyy teeskennellä ymmärtäväni kaikki viitteet ja sanonnat ja meemit, koska he ovat nuoria ja olennaisia ja saavat sanoittaa maailman. Jos en ymmärrä jotain viitettä, on siinä se riski että vaikutan heti kelkasta jääneeltä ja seniililtä. Minun suuntaani liikettä ei koskaan tapahdu, koska minun sanontani ja viitteeni olivat ajankohtaisia joskus viisitoista vuotta sitten, mutta nyt niistä on parempi vaieta, koska ne ovat vanhan ihmisen horinaa. Jos erehtyy vertailemaan mennyttä ja nykypäivää ääneen, voi äkkiä olla old man yells at cloud.
Ohjaajamme on minuakin vanhempi eikä edes yritä teeskennellä ymmärtävänsä meemejä, vaikka näenkin että hän selvästi haluaisi ymmärtää. Jossain vaiheessa on kai pakko hyväksyä pudonneensa kelkasta.
Adam Driver soittaa Ben Stillerille Eye of the Tigeria, mihin Ben Stiller sanoo “I remember when this song was just considered bad”. Mialla on Space Jam-paita, vaikka ei hän Space Jamia ole edes nähnyt: minun sukupolveni huonoista elokuvista on tullut pelkkiä kulttuurisia viitteitä, joihin minulla ei enää ole omistusoikeutta.
En tiedä missä vaiheessa jako korkea- ja matalakulttuuriin lakkasi nuorille taiteentekijöille olemasta. Heille Love Islandin katselu ja analysointi on arkipäivää. He eivät häpeä käyttää populäärikulttuuria työnsä lähteenä; kaikki materiaali on samalla viivalla, oli se sitten Dostojevskia tai Cardi B:tä.
Kun minä opiskelin taidetta, Bachelorit ja Survivorit piti katsoa yksin salaa pimeässä olohuoneessa eikä niistä hiiskuttu kenellekään. Kaksikymmentä vuotta sitten rajat oli vedetty tiukkaan: matalakulttuuri oli kaikkea mitä televisiosta tuli, ja korkeakulttuurista piti erikseen mennä nauttimaan paikkoihin (teatteriin, oopperaan, kirjastoon). Internetiä ei vielä ollut samanlaisena kaiken läpäisevänä, demokratisoivana voimana. Kun kanssaopiskelijani turhautuneena mainitsi kaipaavansa musikaaleja, muistan vastuuopettajani tuhahtaneen “siitä vaan, jos haluaa viihdettä”. Viihde oli minun opinahjossani kirosana, johon ei saanut koskea pitkällä tikullakaan jos halusi jotenkin säilyttää uskottavuutensa taiteilijana.
Mia ja Harvey ovat tietenkin kasvaneet maailmassa, jossa kaikki on tietokoneella tai puhelimessa: ooppera, Temptation Island, Tarkovski. Kulttuuri on demokratisoitunut, koska sen eteen ei tarvitse tehdä mitään erityisiä liikkeitä. Minä tunnen vieläkin syyllisyyttä siitä, että katson Drag Racea, ikään kuin se jotenkin turmelisi taidetta opiskelleet aivoni. Kaikkihan nykyään katsovat Drag Racea, ja nuoret taiteilijat varmaan analysoivat sen merkityssisältöjä samalla tavalla kuin Mia ja hänen kumppaninsa analysoivat Love Islandia kun katson sitä heidän sohvallaan.
Minun päässäni kaikuu edelleen siitä vaan, jos haluaa viihdettä.
Voiko ihmisiin löytää todellista yhteyttä sukupolvikuiluista huolimatta?
Minä voin tehdä heidän kanssaan yhteistyötä, mutta eivät he voi koskaan tehdä minun kanssani samalla tavalla yhteistyötä, koska he tietävät etten ole relevantti. He ovat 29-vuotiaita ja he saavat sanella kulttuurin lait. Ei tähän mitään tuomitsevaa liity. He tietävät sen samalla alitajuisella tavalla, kuin minä kaksikymppisenä tiesin ettei 35-vuotias ystäväni ollut relevantti, koska maailma ei ollut tehty häntä varten.
Minä voin yrittää roikkua mukana heidän keskusteluissaan, mutta en voi heidän laillaan käyttää huolettomasti legginsejä housuina, koska legginseissä ulos meneminen tuntuu edelleen siltä kuin olisin alasti.
Hekin jo tietysti panikoivat siitä, että ovat kohta kolmekymmentä. Minä koin olevani ikäloppu jo kaksikymppisenä, ja sitten kolmekymppisenä, ja nyt nelikymppisenä. Vanhuuden kokemus näyttää olevan tällainen asia, jossa maalitolpat siirtyvät siirtymistään. Täältä käsin kaksikymppinen näyttää lapselta. Kaksikymppisenä nelikymppinen näyttää eläkeläiseltä.
Ennen haaveilin siitä, että voisin adoptoida sateenkaarinuoria; he itkisivät keittiön pöytäni ääressä huonoja perhesuhteitaan ja hylätyksi tulemisen kokemustaan, ja minä silittäisin heidän hartioitaan ja syöttäisin heille kaurakeksejä.
Mutta nyt tajuan, että eiväthän sateenkaarinuoret minua tarvitse. Heillä on Internet, ja toisensa. Itsehän minä olisin sitä keittiönpöytää ja lohduttajaa ja kaurakeksejä tarvinnut, mutta ei meillä 90-luvulla ollut kuin häpeä ja vaikeneminen. Mia ja Harvey eivät tule koskaan ymmärtämään, että minä olin vielä lukiossa kun homoseksuaalisuuteen yllyttäminen oli Suomessa laitonta.
Ben Stiller jahtaa nuoruuden hehkua ja ostaa fiksipyörän ja lierihatun kun Adam Driver yllyttää. Lierihattu ei tietenkään tuo nuoruutta takaisin, ja Adam Driverkin osoittautuu vähän kusipääksi, kuten lähes kaikissa rooleissaan.
Olen haksahtanut samaan ansaan kuin Ben Stiller. Olen juopunut nuorten kaaoottisesta energiasta, ja Mia on yllyttänyt minua ostamaan farkkutakin kirpputorilta. Se on mielestäni cool, mutta voi olla että kymmenen vuoden päästä näen sen vain säälittävänä eleenä yrittää sulautua joukkoon jota ei enää ymmärrä, ja johon tuskin koskaan kuuluikaan.
tiistai 13. heinäkuuta 2021
New new normal
On kai jokin kuukausi. On kai kesä. On haparoivaa liikuntaa normaalia kohti. Kuulostelemme toistemme epämukavuusalueita kömpelösti: oletko valmis lähtemään kaljalle baariin, ai et, ehkä istumaan puistoon? Pienessä ryhmässä? Isossa? Miten isossa? Oletko valmis halaamaan, vai teemmekö sellaisen hankalan kyynärpäätervehdyksen? Miten meistä kukaan tietää mikä on turvallista?
lauantai 10. huhtikuuta 2021
Kiitos Candy Crush 2020-2021
Tällaisia kevätpäiviä kun koskee sekä niveliin että sieluun, eikä väsymys anna nostaa raajaakaan; voi vain maata sängyssä ja kuunnella podcasteja puolella korvalla, kohottaa välillä päätään katsoakseen lähtisikö jo nyt; ei lähde. Maailma alkaa aukoa oviaan - sen sijaan että ihmiset puhuisivat pandemiasta preesensissä, jotkut puhuvat siitä jo menneessä aikamuodossa - “pandemian aikana oli vaikeaa kun --”
Minä en vielä tällaista näe. Muut tuntuvat olevan riemuissaan siitä, että “normaali” palaa, minua kauhistuttaa enkä halua missään nimessä mennä kaatamaan tuoppeja rikkaille opiskelijoille pleksilasin takana kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Työpaikka lähettää pirteitä sähköposteja, joissa muistutetaan uudelleenkoulutusiltapäivistä ja työvuorolistoista ja turvallisuusmääräyksistä ja minä hikoilen, hikoilen, hikoilen.
Huhtikuussa maisteriopiskelijoita rangaistaan lukemattomilla deadlineilla. Olen tuijottanut projektinhallinnan esseetäni itkusilmin kunnes Ruskeasilmäinen ei ole enää jaksanut kuunnella huokailuani; hän on luvannut kirjoittaa esseen rakenteen ja minun tarvitsisi vain oikolukea teksti, enkä ole etiikan luennoista huolimatta edes pysähtynyt pohtimaan olisiko tämä moraalisesti oikein, ja suostunut.
Ruskeasilmäinen on kirjoittanut ensimmäiseen esseeversioon riskinhallinnasta kuvaillen jotain tapahtumaa, jonka riskikartoitus meni pieleen. “A child died and nine were injured” hän kirjoitti, erilliseksi kappaleekseen, ja minä nauroin tämän lauseen melodramaattisuudelle, mutta nyt haluaisin ottaa työpaikkaani takinliepeistä ja ravistella ja sanoa että “A CHILD DIED!! AND NINE WERE INJURED!!”
Mutta ehkä olen näine pohdintoineni yksin. Tuskin niitä parikymppisiä ja perusterveitä ahdistaa baarin pleksilasin takana. Ehkä olen vain niin vanha, että olen alkanut tarkastella kaikkea vakavasti, perinnön jättämisen linssin kautta: ei kai tässä iässä enää ole tarkoitus vain sekoitella gin&toniceja keskiluokkaisille ellei ole tehnyt tietoisesti sellaista elämänvalintaa, mitä hyvää sekin maailmaan tuo? Mutta sitten katson myös ympärillä olevia 27-vuotiaita jotka osaavat Python-ohjelmointia ja somemarkkinointia ja omistavat sivubisneksen, ja minuun iskee pakokauhu: en tule koskaan saamaan heitä kiinni, olen kipeä ja väsynyt ja nivelvaivainen, enkä edes tarpeeksi tuottelias taiteilija.
Britannia on tuhonnut minusta sen vähäisen ihmisarvon tunteen, jota Suomessa työttömänäkin koin, ja nyt minua määrittelevät ainoastaan ansioluettelot ja niissä olevat aukot.
Ruskeasilmäinen palaa päiväkävelyltä, jossa on nähnyt suuria rottia syömässä ihmisten jättämiä linnunsiemeniä, ja tuo minulle metsästä löytyneen taittuneen narsissin.
En katso työpaikkailmoituksia vaan pelaan putkeen 54 tasoa Candy Crushia. Kello on puoli kaksi yöllä mutta en voi lopettaa pelaamista, koska joku candy wizard on antanut minulle bonuslahjana kaikenmaailman makeispommeja jotka ovat voimassa vain puoli tuntia ja räjäyttävät kaiken menemään yhdellä pyyhkäisyllä, ja ajattelen että olisipa elämä näin vaivatonta. Ja tätäkin pitäisi hävetä, mutta kun makaan sohvalla ja räjäyttelen makeisia ajattelen äkkiä, että haistakaa vittu. Minusta ei enää tule normaalia enkä ala tehdä taulukkolaskentaa enkä Python-ohjelmointia enkä viraalivideoita. Minä en pysty mitään kokoaikaisia toimistotöitä koskaan suorittamaan ilman että raunioidun, ja entä sitten.
Ja jos keskiluokkaisilla on lupa ajatella näin ja he saavat ottaa virkavapaata “toteuttaakseen itseään”, niin saan kai saatana minäkin, duunari ja vaivainen. Ja jos taiteeni ei kerran apurahatahoille kelpaa - miksi kelpaisi, täällähän istuu esimerkiksi kustannusalan töissä peräti 12 prosenttia työläistaustaisia, eivät minun nukkavierut sisältöni heidän maailmankuvaansa istu - niin teen sitten sitä täällä jossain nurkassa, näkymättömissä, omissa oloissani. Muille se ei ehkä kelpaa, mutta minulle sen on kelvattava.
keskiviikko 3. helmikuuta 2021
Dialogi
- Mitä tekisit, jos ei tarvitsisi huolehtia rahasta?
- Lepäisin, ainakin puoli vuotta. Menisin jonnekin, missä on lämmintä ja makaisin valkoisessa hiekassa vatsallani ja kuuntelisin Enyaa. Lukisin runoja ja joisin kookosvettä kunnes kyllästyisin kookosveteen ja sitten joisin kaljaa. En ajattelisi mitään. Olen ajatellut ihan liikaa.
- Mutta tässä tarkoitettiin että mitä töitä tekisit.
- Ei se ollut se kysymys. Kysyttiin, mitä tekisin.
- Implikoituna oli kuitenkin se, että pitäisi tehdä töitä. Ei täällä voi vaan maata jossain hiekkarannalla mojitoja juoden. Kuka vanhuksetkin hoitaa.
- En minä ainakaan.
- Olisi hyvä lakata ajattelemasta, että maailma on sinulle jotain velkaa.
- Mutta en kai minäkään ole sille mitään velkaa. En minä tänne pyytänyt syntyä, näille räntäisille leveysasteille, eihän täällä edes kasva mikään muu kuin peruna, ja perunasta tulee ihottumaa. En minä valinnut tulla luetuksi jatkuvasti jonain heikompana sukupuolena niin, että uusiin tilanteisiin mennessä olen jo valmiiksi väsynyt. Ei minulta kysytty halusinko syntyä perheeseen jossa huudettiin eikä ollut varaa uusiin vaatteisiin, mikä ilmeisesti altistaa elinikäiselle stressille. Teen mitä on tehtävä, mutta ettäkö pitäisi vapaaehtoisesti hinkua jotakin toimistoja lakaisemaan? Totta kai minä haluan näissä hypoteeseissa vain maata rannalla.
- Ei maailma ota sinun halujasi huomioon. Sillä tavalla ajattelevat vain etuoikeutetut ja hipit.
- Tietenkin. Mutta on kuluttavaa olla vuodesta ja päivästä toiseen tähän lihaan sidottuna, ja tämän lihan olisi tarkoitus tuottaa jotain ja kuluttaa jotain ja tehdä jotain joka hetki, syntymästä asti. Minä huusin synnyttyäni kolme kuukautta putkeen, ja luulen sen johtuneen siitä että ymmärsin, mikä oli edessä.
- Ei vastasyntynyt sellaista ymmärrä. Sinulla oli koliikki.
- Ei kai koliikkikaan tyhjästä synny. Aloin stressata jo silloin, enkä ole lopettanut.
- Minä kuvittelin, että vastaisit tähän kysymykseen halulla ilmaista jotain.
- Kaikki on jo ilmaistu. Jokaisella naapurillanikin on youtube-tili, jossa he levittävät saastaisia ajatuksiaan loputtomasti. Ei tässä sisällöstä ole puutetta.
- Ehkä sinulla on jotain muuta tarjottavana.
- Mutta eikö tähänkin sisälly ajatus siitä, että on joku nälkäinen yleisö, jolle tuottaa? Eikö tällainen sisällön tarjoaminen ja vaatimus ole kapitalismia sekin?
- Sinä se haluat että kaikki vain istuisivat jossain turvekasassa tikkuja syöden eivätkä tekisi mitään.
- Tehköön muut mitä lystäävät. Tässä maailmassa on riittämiin 29-vuotiaita, jotka tähän kysymykseen vastaavat että he tekisivät makrameesolmeilua ja hapankaalia ja huoneteatteriesityksiä lopun ikäänsä. Minä haluan kadota näkyvistä. Sitten kun kaikki on jo sanottu ja youtube-tilit suljettu ja makrameelanka loppu koko maailmasta, voin taas tulla esiin sieltä rannalta ja sanoa jotain.
- Sanoa mitä?
- En tiedä vielä. Mutta toivottavasti se on sen arvoista.
tiistai 12. tammikuuta 2021
The only continuous locality
“In exile, the coffee house becomes house and home, church and parliament, desert and pilgrim’s aim, a cradle of illusions and a cemetery. […] In exile, the coffee house is the only continuous locality.”
Kahvila on sosiaalisuuden paikka ilman että tarvitsee olla sosiaalinen. Voi tarkkailla ihmisiä asettamatta näille minkäänlaisia vaatimuksia tai odotuksia. He tulevat ja menevät. Rakastan sitä, että voi valita: otanko kahvin vai teen ja millaisen, ja otanko sen kylkeen kakkupalan, tietenkin otan. Rakastan muistikirjan esiin kaivamisen rituaalia ja tekstiin tarttumista espressokoneen huristessa ympärillä tyynnyttävästi.
lauantai 2. tammikuuta 2021
Arse End of the Year
Vuoden vaihtuessa juon mustaherukkamehua ja katson Zootropolista. Leithin telakalla seisovien laivojen sumutorvet huutavat keskiyöllä kolme minuuttia. Se kuulostaa Roy Anderssonin elokuvan soundtrackilta, samalla jotenkin majesteetilliselta ja pahaenteiseltä. Naapuri karjuu parvekkeelta happy new year! ja minä palaan katsomaan Zootropolista. En tee yhteenvetoa viime kuukausista enkä anna minkäänlaisia lupauksia.
olkoon näköpiirin takanakin avointa vettä