Proteiinirahka

Tuomi kukkii, kukkivat angervopensaat ja pitkävartiset voikukat. Vaahtera pudottaa haaleanvihreitä kukintojaan kadunvarteen ja puutarhapöydille. Pispalan nykytaiteen keskuksen pihakatoksessa soittaa kolme miestä paksuista bamburuo’oista kasatuilla ksylofoneilla rytmimusiikkia. Katson, seisoskelen joukon reunamilla.

Olen ollut Suomessa yli kaksi kuukautta. On ollut pääsiäinen ja mämmi, takatalvi, vappu ja munkit, toinen takatalvi, ja sitten kuten aina, parissa päivässä nopeasti aukikeriytyen: kesä. 

Sanon “aina”, ikään kuin olisin muistanut. Olin unohtanut miten voimalla ja äkkiarvaamatta lehdet puhkeavat, saapuvat tervapääskyt. Olen ihmetellyt liian monta vuotta Skotlannin kesää, joka ei oikein koskaan ala. 

Ostan Pispalan pihakirppikseltä pienen Le Creusetin keramiikkakulhon, jolla ei tee mitään. Myyntimiehet istuvat aurinkotuoleissa ja kuuntelevat pattereilla toimivalta vinyylisoittimelta countrymusiikkia. Heidän pöydillään on myynnissä kaikenlaista houkuttelevaa antiikkitavaraa - emaliastioita, peltikylttejä, kuvankatselulaitteita - sellaista, johon helposti haksahtaisin ellen olisi taas kohta lähdössä takaisin matkalaukkuineni. 

Paljon olin unohtanut. Tuomenkukkien tuoksun, lipputankojen narujen nakutuksen tuulessa, takatalven lannistavuuden. Ihmisten vihamielisyyden. Suomalaiset ovat vihamielisiä metrilakua jonottaessaan, kaupan kassalla, kirjastossa, sähköposteissaan; lenkkipolullakin he paahtavat kulmiaan kurtistellen ylös Pyynikinharjua hellyhansenit päällä.

Heitähän minä aikanaan pakenin, heidän vihamielisyyttään ja sitä, että olin itse muuttumassa samanlaiseksi. Pakenin harmautta ja ettei mikään koskaan muutu. Sitä, että synnyinmaa on vankila, jossa on pakko kärsiä.  

Maistelen mämmiä ja munkkeja kuuliaisesti, mutta eivät ne enää mitään tunnereaktiota herätä. En tiedä herättivätkö ennenkään, vai perustuiko kaikki vain jonkin rituaalin toteuttamiseen. Mutta nämä eivät ole enää minun rituaalejani. 

Se on vähän pelottavaa. Minne tämä osa minuudestani on kadonnut? Kuvittelenko itsestäni liikoja? Olenko muuttunut sellaiseksi hirveäksi ulkosuomalaiseksi, joka koko ajan paasaa siitä, miten asiat ovat siellä toisessa maassa? (Olen.)

Luulin, että täällä olisi helppoa olla, kuin solahtaisi vanhoihin vaatteisiin. Mutta olen kasvanut ulos vaatteista. Suomen puhumisen pitäisi olla helppoa, mutta puheeseeni putkahtelee anglismeja, ja puhun muutenkin kuin keski-ikäiset (mitä toki olenkin). Kaupassa käymisen pitäisi olla helppoa, mutta eihän kaupassa ole enää muuta kuin seitsemänkymmentä makua proteiinirahkaa ja seitsemän euron kasvisnakkeja. Television katsomisen pitäisi olla helppoa, mutta siellä on vain julkkiksia, joita en tunne, kilpailemassa asioista, joilla ei ole väliä. 

Minä ja Suomi olemme kuin pitkän tauon jälkeen tapaavat exät, jotka äkkiä tajuavat ettei heillä ole enää mitään sanottavaa toisilleen. Istumme vaivaantuneina kahvilan pöydässä. Yritämme nostalgisoida menneitä, mutta yhteiset muistotkin kolahtelevat onttoina välillemme paisuvaan kuiluun. Minä olen muuttunut ja Suomi on muuttunut eikä meillä tunnu enää olevan mitään yhteistä. Minä menen kotiin ja Suomi menee omaansa ja yllämme roikkuu mähmäinen melankolia. Minä en halua katsoa sitä kohti ja täytän aikani pelaamalla kännykkäpelejä. Suomi juo kaksi kossupaukkua ja kuuntelee Eppu Normaalia repeatilla tyhjyyteen tuijottaen. 

En minä tänne enää kuulu. Enkä minä kuulu Skotlantiinkaan, mutta sen olen sentään valinnut.

Sanovat, ettei itseään pääse pakoon, mutta eihän se totta ole. Olemme ainoastaan oppineet pitämään sitä raukkamaisena.

Sankarillisempaa olisi sietää harmaat nurmikot, harmaat taivaat, kassajonossa tiuskijat, seitsemänkymmentä eri proteiinirahkamakua, hyssyttely ja selkääntaputtelu ja vakuuttuneisuus siitä että Suomi on tasa-arvon mallimaa,

sen sijaan että lähtisi.

Jos lähtee, "katsoo jossain vaiheessa peilistä kuitenkin se sama ihminen".

Mutta eihän hän sama ihminen ole,

koska hän on lähtenyt.

Voiko pysyvästi elää maanpaossa? Maanpako on välitila, mutta onko välitilassa eläminen sallittua jos se on helpompaa? Jos sillä voi ostaa illuusion siitä, että on vähän vapaampi?

Napiton puoli

Minulla on uusi kirjeenvaihtoystävä. Joskus yläasteella minulla oli kansainvälisiä kirjeystäviä Kanadassa ja Uusi-Seelannissa; viivyttelin heille vastaamista aina kuukauden, koska en keksinyt mitään kerrottavaa. Sitten kirjoitin parin sivun verran siitä, ettei minulla ollut mitään kerrottavaa, mutta heti kun olin saanut työnnettyä kirjeeni postilaatikkoon, aloin odottaa heidän vastaustaan kärsimättömänä. Nyt käy samoin. Odotan kirjeystäväni viestejä kärsimättömänä, ja heti kun saan vastattua hänelle pari päivää vitkuteltuani, jään levottomana odottamaan että hän vastaisi saman tien.

Uusi kirjeystäväni on pikkuserkkuni, joka on yllättäen ilmaantunut tyhjästä ja ottanut minuun yhteyttä sukututkimussivuston kautta. Hän haluaa laillani selvittää mitä Amerikkaan lähteneelle isosedälleni tapahtui.

Pikkuserkkuni on seitsemissäkymmenissä. Kirjoitan hänelle kuin 1950-luvun tyttökirjoissa: “olipa kiva kuulla sinusta!” ja “talvisin terveisin”, samalla kun lähettelen Messengerissä ystävilleni tuhnuisia meemejä. Tällainen kameleontti minusta on kasvanut; vanhojen vanhempien perheessä kasvaneena kulttuuriperimäni on silkkaa Eldanka-järven jäätä, samalla kun ikätovereiden kanssa on aina ollut pakko pysyä perillä siitä, mistä tällä hetkellä oikeasti puhutaan. Eihän kukaan halua ennen aikojaan kelkasta pudota.

Minulla on Michiganiin lähteneestä Laurista ne tiedonmurut, jotka olen onnistunut internetistä kaivamaan: näyttelijä ja näyttämönjohtaja, 1930-luvusta lähtien myös duunari (maalari, kaavoittaja, rautatieyhtiön matkatavarankäsittelijä), liikkunut akselilla Wisconsin-Michigan-New York-Illinois; ainakin jossain määrin aktiivinen amerikansuomalaisten työväenliikkeessä, kuollut 1960-luvulla.

Mutta pikkuserkullani on tarjota minulle kasvot. Hänen haltuunsa on päätynyt Laurin valokuvia sekä ukilleni osoitettu kirje.

Väestönlaskutiedot, puhelinluettelot ja kirkonkirjat tarjoavat vain faktoja, joilla voi yrittää hahmotella henkilön ääriviivat. Vasta kuvat ja sanat täyttävät nämä ääriviivat lihaksi.

Kysyn, voisiko pikkuserkkuni mahdollisesti lähettää minulle nämä dokumentit sähköpostitse. Yritän pidätellä innostustani, muotoilla tämän jotenkin hillitysti, sen sijaan että etsisin heti hänen puhelinnumeronsa ja soittaisin hänelle, luuriin huutaen: MISSÄ NE ON NE KIRJEET.

Kirjeet ja kortit tipahtavat sähköpostiini - mutta seitsemissäkymmenissä oleva pikkuserkkuni on liittänyt ne kolmensadan pikselin pikkuisina kuvakkeina, ja minä kävelen olohuoneessa ympyrää rauhoittuakseni. Haluan juosta Ruotsiin, mennä jyskyttämään hänen oveaan Tukholman saaristossa ja kysyä MISSÄ NE ON NE KIRJEET!

Kirjoitan taas pinnistellyn hillityn viestin, jossa tiedustelen olisiko liitteitä mahdollista saada suurempina.

Ja nyt, melkein sata vuotta kirjeen kirjoittamisen jälkeen, avaan sähköpostin: Laurin kirjoituskoneella kirjoittamat tiiviit rivit ovat edessäni.

“Jaa, tämä oma vointini. Se nyt on niinkun märkä palaa! Aamut ovat kirottuja. Ei tahdo päästä ylös ja kun pääsee, niin ottaa joskus monta tuntia, ennenkuin voi kävellä sivistyneen, suoraselkärankaisen eläimen tavalla. Aamupäivillä kuin Simpanssi, tai Orancutangi - - - iltapäivisin kuin ihminen, joka on jo muutamia miljoonia vuotta sitten oppinut suorassa kävelemisen jalon ja korkean taidon. No, taitaa se hiljalleen hävitä tuokin väärässä kävelemisen miljoona-vuotinen perintö, ellei tämä talvi taas tempaa päinvastaiseen suuntaan (kuten viime talvena) ja paiskaa kokonaan kävelemättömäksi ja raajattomaksi matelija-luokkaan kuuluvaksi lisko-eläimeksi tai joksikin muuksi menningäiseksi.”

Hän on hellyyttävä “rometiisin” ja köyhyyden väsyttämä, kaljuuntuva nelikymppinen mies. Hän haikailee Floridaan, missä kaikenlaiset nivelsairaudet ovat tuntemattomia, “jos vaan olisi tässä millä mällätä”. Hän pyytää vähän häpeillen veljeltään lainaksi rahaa, koska 120 dollarin kuukausituloilla eläminen on haastavaa.

Talvi tempoo minuakin suuntaan jos toiseen. Selaan ilta toisensa perään työväenliikkeen historiikkeja, kaupunkihakemistoja, passiluetteloita. Yritän täydentää kaiken, mikä jää kirjeiden ja postikorttien ja faktojen väliin. Tuijotan Laurin kuvia - toisessa hän näyttää pullaposkineen vähän minulta, tai sitten haluan vain kuvitella niin - ja toivon näkeväni hänen silmissään jotain, vastauksen kysymykseen jota en osaa edes esittää. Mutta eiväthän valokuvat mihinkään vastaa. Ne vain antavat kasvot jollekin, minkä kohdalla oli ennen pelkkää sumua.

Ja ehkä se kysymys, johon todella haluan vastauksen on se, miksi tuijotan hänen silmiinsä ilta toisensa jälkeen.

Olen toki lähestymässä keski-ikää, ja siihen kai kuuluu tällainen pakonomainen juurten tutkiminen (olen samanikäinen kuin isosetäni kirjettä kirjoittaessaan, yhtä nivelvaivainen). 

Mutta miksi minä en pakkomielteisesti kaivele tietoja vaikka toisesta isosedästäni, jolla sentään oli kaksi olympiamitalia voimistelusta? Hänestä on Wikipedia-artikkelikin, toisin kuin Michiganiin kadonneesta isosedästäni, jonka viimeisistä vuosista kukaan ei tunnu tietävän mitään (paitsi tietysti minä, niiden puhelinluetteloiden perusteella). 

Ehkä siksi, että samaistun hänen prekariaatilta näyttävään uraansa enemmän kuin voimistelurekillä kieppuvaan suorittajaisosetääni. Lauri on laillani kimpoillut taiteellisen työn ja työläisyyden kanssa, tehnyt hanttihommia henkensä pitimiksi ja yrittänyt olla luova idealisti siinä sivussa. Enhän minä toki voi tietää, kokiko hän tämän suhteen minkäänlaista ristiriitaa. Ehkä 1930-luvun lama-aikoina oli onnekas, jos töitä ylipäätään oli.

Amerikansuomalaisessa työväenliikkeessä taide kuitenkin merkitsi jotain. Kaikilla työväenseuroilla oli omat näytelmäseurueensa, kuoronsa, viulunsoittokilpailunsa ja kirjallinen toimintansa. Nykyään työväenliike on kuollut, ja köyhät tekevät poteroissaan vain meemejä. Muuhun taiteeseen meillä ei ole varaa, eikä sisäänpääsyä. 

1930-luvulla amerikansuomalaisten taideriennotkin alkoivat kuihtua, ja työväenliike hajosi omiin ristiriitoihinsa. Sen viimeisetkin jäänteet kitkettiin mccarthyismin myötä. Isosetäni lakkasi tekemästä Wikipedia-artikkeleiden arvoisia asioita. Hän meni töihin hotelliin, ja sitten rautatieyhtiölle, jonka eläkejuhlaan hän osallistui vuonna 1952. Ehkä siellä tarjottiin kakkua.

Mutta kun hän palasi illanvieton jälkeen kotiinsa St Mary’s -joen viereen, kaihersiko hänen sisintään se, että hänellä oli joskus jotain muutakin kuin tämä työläisyys? Että joskus muinoin hän oli näyttämönjohtajana New Yorkissa? Että kerran hän roolissaan ampui vahingossa yleisössä istunutta miestä jalkaan, koska aseeseen oli eksynyt oikea luoti paukkupatruunan sijaan? Tuliko näistä muistoista miltei epätodellisia ja merkityksettömiä, koska niistä oli niin kauan aikaa?

Vuonna 1926 hän kirjoitti veljelleen “Kyllähän sitä minullakin on, paljonkin, tätä ‘luonnollista humoritajua’, mutta peijakas, se tahtoo väkisenkin karsiintua ja elämä tuntuu kääntävän väkisenkin napittoman puolensa päin ‘pläsiä’.” Seurasiko tämä tunne häntä myöhemminkin? 

Kokiko hän epäonnistuneensa, samalla tavalla kun minä koen? Oliko hänessä hivenenkään katkeruutta?

Asteliko hän makuuhuoneeseensa ja asettui ikkunan eteen? Katsoiko hän puutalonsa ikkunasta merelle, samalla tavalla kun minä joskus katson, odottaen näkeväni siellä jotain?

Farkkutakki

Roikun esitysten välisillä tauoilla Mian ja Harveyn kanssa. He ovat teoksen toiset esiintyjät, minua yli kymmenen vuotta nuorempia. He ovat nuoria ja energisiä ja viehättäviä ja puhuvat koko ajan toistensa päälle. He jaksavat vielä kolmen esityksen jälkeen lähteä keskenään baariin, samalla kun minä haluan vain katsoa Netflixiä vaakatasossa. 

He ovat kasvaneet erilaisessa asenneilmapiirissä. En tiedä mistä heidän taidekoulutuksissaan on puhuttu. Varmaan kaikesta edistyksellisestä ja valveutuneesta. Meillä puhuttiin kuivia postmodernismista ja poststrukturalismista, jotka olivat käsitteinä jo varmaan 2000-luvun alussa vanhentuneita. Sukupuolesta ja sen moninaisuudesta ei puhuttu. Valtasuhteista ei todellakaan puhuttu, niitä vain toteutettiin.

Olen muistellut Noah Baumbachin While We're Youngia: Ben Stiller ja Naomi Watts ovat nelikymppinen pariskunta, Ben Stiller yrittää raapia kasaan dokumenttielokuvaa eikä halua hyväksyä että hänellä on nivelrikko, koska se on vanhojen ihmisten tauti. Heidän tapaamansa Adam Driverin ja Amanda Seyfriedin esittämät Bushwickissä asuvat hipsterit ajelevat fiksipyörillä ja tekevät artesaanijäätelöä. Heidän elämänsä vaikuttaa… elävämmältä; he näkevät vaivaa asioiden eteen, järjestävät spontaaneja katujuhlia ja kuuntelevat levynsäkin vinyyliltä.

Tältä minusta tuntuu Mian ja Harveyn seurassa. He käyvät kaiken maailman cooleissa glasgowlaisissa queer-baareissa pandemiasta huolimatta, pukeutuvat huolettomasti shortseihin ja legginseihin, leikkaavat itselleen undercutin lähiöparturissa ja kuuntelevat Spotifysta obskuureja ukrainalaisia kappaleita joissa lesborakastavaisista toinen on kuolemassa syöpään.

Harvey lukee kirjoja - tietenkin paperisia, samalla kun minä viittä kirjaa yhtä aikaa Kindlestä - ja on kovaääninen ja anteeksipyytelemätön. Mia kasvattaa intohimoisesti huonekasveja, siinä missä minä saan pari rönsyliljaa menestymään. Hän opiskelee seksuaalikasvatusta, ja lähettää esityksen tuottajalle sähköpostia jossa pyytää lisäpalkkaa siitä, että joutuu aina esitysten jälkeen raahaamaan esiintymisasunsa toimistolle, vaikka tähän menee ehkä 15 minuuttia. Hänen sukupolvensa osaa ottaa tilaa ja vaatia oikeuksia; minun taiteilijasukupolveni opetettiin kerjäämään ja anteeksipyytelemään ja ottamaan mitä sai.

Heidän vaivattoman tuntuisesta energiastaan on helppo huumaantua, mutta sen vaikutuspiirissä oleminen on kuluttavaa: minun täytyy teeskennellä ymmärtäväni kaikki viitteet ja sanonnat ja meemit, koska he ovat nuoria ja olennaisia ja saavat sanoittaa maailman. Jos en ymmärrä jotain viitettä, on siinä se riski että vaikutan heti kelkasta jääneeltä ja seniililtä. Minun suuntaani liikettä ei koskaan tapahdu, koska minun sanontani ja viitteeni olivat ajankohtaisia joskus viisitoista vuotta sitten, mutta nyt niistä on parempi vaieta, koska ne ovat vanhan ihmisen horinaa. Jos erehtyy vertailemaan mennyttä ja nykypäivää ääneen, voi äkkiä olla old man yells at cloud.

Ohjaajamme on minuakin vanhempi eikä edes yritä teeskennellä ymmärtävänsä meemejä, vaikka näenkin että hän selvästi haluaisi ymmärtää. Jossain vaiheessa on kai pakko hyväksyä pudonneensa kelkasta.

Adam Driver soittaa Ben Stillerille Eye of the Tigeria, mihin Ben Stiller sanoo “I remember when this song was just considered bad”. Mialla on Space Jam-paita, vaikka ei hän Space Jamia ole edes nähnyt: minun sukupolveni huonoista elokuvista on tullut pelkkiä kulttuurisia viitteitä, joihin minulla ei enää ole omistusoikeutta.

En tiedä missä vaiheessa jako korkea- ja matalakulttuuriin lakkasi nuorille taiteentekijöille olemasta. Heille Love Islandin katselu ja analysointi on arkipäivää. He eivät häpeä käyttää populäärikulttuuria työnsä lähteenä; kaikki materiaali on samalla viivalla, oli se sitten Dostojevskia tai Cardi B:tä.

Kun minä opiskelin taidetta, Bachelorit ja Survivorit piti katsoa yksin salaa pimeässä olohuoneessa eikä niistä hiiskuttu kenellekään. Kaksikymmentä vuotta sitten rajat oli vedetty tiukkaan: matalakulttuuri oli kaikkea mitä televisiosta tuli, ja korkeakulttuurista piti erikseen mennä nauttimaan paikkoihin (teatteriin, oopperaan, kirjastoon). Internetiä ei vielä ollut samanlaisena kaiken läpäisevänä, demokratisoivana voimana. Kun kanssaopiskelijani turhautuneena mainitsi kaipaavansa musikaaleja, muistan vastuuopettajani tuhahtaneen “siitä vaan, jos haluaa viihdettä”. Viihde oli minun opinahjossani kirosana, johon ei saanut koskea pitkällä tikullakaan jos halusi jotenkin säilyttää uskottavuutensa taiteilijana.

Mia ja Harvey ovat tietenkin kasvaneet maailmassa, jossa kaikki on tietokoneella tai puhelimessa: ooppera, Temptation Island, Tarkovski. Kulttuuri on demokratisoitunut, koska sen eteen ei tarvitse tehdä mitään erityisiä liikkeitä. Minä tunnen vieläkin syyllisyyttä siitä, että katson Drag Racea, ikään kuin se jotenkin turmelisi taidetta opiskelleet aivoni. Kaikkihan nykyään katsovat Drag Racea, ja nuoret taiteilijat varmaan analysoivat sen merkityssisältöjä samalla tavalla kuin Mia ja hänen kumppaninsa analysoivat Love Islandia kun katson sitä heidän sohvallaan.

Minun päässäni kaikuu edelleen siitä vaan, jos haluaa viihdettä.

Voiko ihmisiin löytää todellista yhteyttä sukupolvikuiluista huolimatta?

Minä voin tehdä heidän kanssaan yhteistyötä, mutta eivät he voi koskaan tehdä minun kanssani samalla tavalla yhteistyötä, koska he tietävät etten ole relevantti. He ovat 29-vuotiaita ja he saavat sanella kulttuurin lait. Ei tähän mitään tuomitsevaa liity. He tietävät sen samalla alitajuisella tavalla, kuin minä kaksikymppisenä tiesin ettei 35-vuotias ystäväni ollut relevantti, koska maailma ei ollut tehty häntä varten.

Minä voin yrittää roikkua mukana heidän keskusteluissaan, mutta en voi heidän laillaan käyttää huolettomasti legginsejä housuina, koska legginseissä ulos meneminen tuntuu edelleen siltä kuin olisin alasti.

Hekin jo tietysti panikoivat siitä, että ovat kohta kolmekymmentä. Minä koin olevani ikäloppu jo kaksikymppisenä, ja sitten kolmekymppisenä, ja nyt nelikymppisenä. Vanhuuden kokemus näyttää olevan tällainen asia, jossa maalitolpat siirtyvät siirtymistään. Täältä käsin kaksikymppinen näyttää lapselta. Kaksikymppisenä nelikymppinen näyttää eläkeläiseltä.

Ennen haaveilin siitä, että voisin adoptoida sateenkaarinuoria; he itkisivät keittiön pöytäni ääressä huonoja perhesuhteitaan ja hylätyksi tulemisen kokemustaan, ja minä silittäisin heidän hartioitaan ja syöttäisin heille kaurakeksejä.

Mutta nyt tajuan, että eiväthän sateenkaarinuoret minua tarvitse. Heillä on Internet, ja toisensa. Itsehän minä olisin sitä keittiönpöytää ja lohduttajaa ja kaurakeksejä tarvinnut, mutta ei meillä 90-luvulla ollut kuin häpeä ja vaikeneminen. Mia ja Harvey eivät tule koskaan ymmärtämään, että minä olin vielä lukiossa kun homoseksuaalisuuteen yllyttäminen oli Suomessa laitonta.

Ben Stiller jahtaa nuoruuden hehkua ja ostaa fiksipyörän ja lierihatun kun Adam Driver yllyttää. Lierihattu ei tietenkään tuo nuoruutta takaisin, ja Adam Driverkin osoittautuu vähän kusipääksi, kuten lähes kaikissa rooleissaan.

Olen haksahtanut samaan ansaan kuin Ben Stiller. Olen juopunut nuorten kaaoottisesta energiasta, ja Mia on yllyttänyt minua ostamaan farkkutakin kirpputorilta. Se on mielestäni cool, mutta voi olla että kymmenen vuoden päästä näen sen vain säälittävänä eleenä yrittää sulautua joukkoon jota ei enää ymmärrä, ja johon tuskin koskaan kuuluikaan.

New new normal

On kai jokin kuukausi. On kai kesä. On haparoivaa liikuntaa normaalia kohti. Kuulostelemme toistemme epämukavuusalueita kömpelösti: oletko valmis lähtemään kaljalle baariin, ai et, ehkä istumaan puistoon? Pienessä ryhmässä? Isossa? Miten isossa? Oletko valmis halaamaan, vai teemmekö sellaisen hankalan kyynärpäätervehdyksen? Miten meistä kukaan tietää mikä on turvallista? 

Tarkkailen ihmisiä ja asetan heitä asteikolle sen perusteella, kuinka paljon he vaikuttavat palanneen entiseen: miten rentoja he ovat toistensa seurassa, miten vähän väistävät kadulla, miten huolettomasti sullovat käytetyt maskit taskuunsa. Junassa näen heistä kaikkein rennoimmat: identtisiin leopardihameisiin pukeutuneet teinitytöt, jotka ottavat kirkuen selfieitä ja antavat kertakäyttömaskiensa roikkua tekosyinä leuan alla koko matkan Glasgow'hun. 

Teen pakotettuja askeleita kohti normaalia, koska ei ole vaihtoehtoa; olen käynyt hetken mielijohteesta koe-esiintymisessä (ei normaalia) ja saanut paikan esiintyjäryhmästä (ei todellakaan normaalia). Siksi istun junassa epämukavan monta kertaa viikossa kerryttäen sylkeä FFP2-maskin sisälle, että saisin sitten pukeutua kirkasväriseen lycraan ja mennä hämmentämään ihmisiä kävelykadulle. Vauvat katsovat kummallisia hahmojamme nonchalantisti; he eivät ole vielä oppineet mikä on normaalia ja mikä ei. Humalaiset heteromiehet provosoituvat ja tulevat huutelemaan, koska he paitsi tietävät, mikä on normaalia, kokevat myös oikeudekseen keskeyttää epänormaalin. 

Olen äkkiä huoneissa, jotka pintapuolisesti tuntuvat samalta kuin ennen tätä kaikkea: istuskellaan studion lattialla verkkareissa, syödään lounassalaattia pakasterasiasta ja puhutaan taiteesta. Yritän teeskennellä ettei minua stressaa ollenkaan, vaikka todellisuudessa hätkähdän jokaista naurunremakkaa ja poden siitä syyllisyyttä. Pitäisi hillitä itsensä. Ei pitäisi levittää aerosoleja. Stressi ja kontrollointi ovat kasaantuneet tällaisiksi tiedostamattomiksi kerroksiksi kerrosten päälle, enkä tiedä milloin ne sulavat.  

Mia ojentaa minulle kätensä aina kun kävelemme esityspaikalle ja se tuntuu joka kerta vähän uhkaavalta, etäiseltä jäänteeltä vanhasta maailmasta. Joka kerta kuitenkin tartun siihen, koska en halua jättää häntä yksin. En halua kieltää häneltä tätä yritystä haparoida takaisin maailmaan, ihmisten luokse. Ja jos meistä molemmat teeskentelevät, että tämä hetki on turvallinen, voimme tuudittautua siihen uskoon; ei kai kaksi ihmistä kahdesta voi olla väärässä. Kun uhka on näkymätön, on säännöt kirjoitettava itse. 

Kiitos Candy Crush 2020-2021

 Tällaisia kevätpäiviä kun koskee sekä niveliin että sieluun, eikä väsymys anna nostaa raajaakaan; voi vain maata sängyssä ja kuunnella podcasteja puolella korvalla, kohottaa välillä päätään katsoakseen lähtisikö jo nyt; ei lähde. Maailma alkaa aukoa oviaan - sen sijaan että ihmiset puhuisivat pandemiasta preesensissä, jotkut puhuvat siitä jo menneessä aikamuodossa - “pandemian aikana oli vaikeaa kun --” 

Minä en vielä tällaista näe. Muut tuntuvat olevan riemuissaan siitä, että “normaali” palaa, minua kauhistuttaa enkä halua missään nimessä mennä kaatamaan tuoppeja rikkaille opiskelijoille pleksilasin takana kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Työpaikka lähettää pirteitä sähköposteja, joissa muistutetaan uudelleenkoulutusiltapäivistä ja työvuorolistoista ja turvallisuusmääräyksistä ja minä hikoilen, hikoilen, hikoilen.

Huhtikuussa maisteriopiskelijoita rangaistaan lukemattomilla deadlineilla. Olen tuijottanut projektinhallinnan esseetäni itkusilmin kunnes Ruskeasilmäinen ei ole enää jaksanut kuunnella huokailuani; hän on luvannut kirjoittaa esseen rakenteen ja minun tarvitsisi vain oikolukea teksti, enkä ole etiikan luennoista huolimatta edes pysähtynyt pohtimaan olisiko tämä moraalisesti oikein, ja suostunut. 

Ruskeasilmäinen on kirjoittanut ensimmäiseen esseeversioon riskinhallinnasta kuvaillen jotain tapahtumaa, jonka riskikartoitus meni pieleen. “A child died and nine were injured” hän kirjoitti, erilliseksi kappaleekseen, ja minä nauroin tämän lauseen melodramaattisuudelle, mutta nyt haluaisin ottaa työpaikkaani takinliepeistä ja ravistella ja sanoa että “A CHILD DIED!! AND NINE WERE INJURED!!”

Mutta ehkä olen näine pohdintoineni yksin. Tuskin niitä parikymppisiä ja perusterveitä ahdistaa baarin pleksilasin takana. Ehkä olen vain niin vanha, että olen alkanut tarkastella kaikkea vakavasti, perinnön jättämisen linssin kautta: ei kai tässä iässä enää ole tarkoitus vain sekoitella gin&toniceja keskiluokkaisille ellei ole tehnyt tietoisesti sellaista elämänvalintaa, mitä hyvää sekin maailmaan tuo? Mutta sitten katson myös ympärillä olevia 27-vuotiaita jotka osaavat Python-ohjelmointia ja somemarkkinointia ja omistavat sivubisneksen, ja minuun iskee pakokauhu: en tule koskaan saamaan heitä kiinni, olen kipeä ja väsynyt ja nivelvaivainen, enkä edes tarpeeksi tuottelias taiteilija. 

Britannia on tuhonnut minusta sen vähäisen ihmisarvon tunteen, jota Suomessa työttömänäkin koin, ja nyt minua määrittelevät ainoastaan ansioluettelot ja niissä olevat aukot.

Ruskeasilmäinen palaa päiväkävelyltä, jossa on nähnyt suuria rottia syömässä ihmisten jättämiä linnunsiemeniä, ja tuo minulle metsästä löytyneen taittuneen narsissin.

En katso työpaikkailmoituksia vaan pelaan putkeen 54 tasoa Candy Crushia. Kello on puoli kaksi yöllä mutta en voi lopettaa pelaamista, koska joku candy wizard on antanut minulle bonuslahjana kaikenmaailman makeispommeja jotka ovat voimassa vain puoli tuntia ja räjäyttävät kaiken menemään yhdellä pyyhkäisyllä, ja ajattelen että olisipa elämä näin vaivatonta. Ja tätäkin pitäisi hävetä, mutta kun makaan sohvalla ja räjäyttelen makeisia ajattelen äkkiä, että haistakaa vittu. Minusta ei enää tule normaalia enkä ala tehdä taulukkolaskentaa enkä Python-ohjelmointia enkä viraalivideoita. Minä en pysty mitään kokoaikaisia toimistotöitä koskaan suorittamaan ilman että raunioidun, ja entä sitten. 

Ja jos keskiluokkaisilla on lupa ajatella näin ja he saavat ottaa virkavapaata “toteuttaakseen itseään”, niin saan kai saatana minäkin, duunari ja vaivainen. Ja jos taiteeni ei kerran apurahatahoille kelpaa - miksi kelpaisi, täällähän istuu esimerkiksi kustannusalan töissä peräti 12 prosenttia työläistaustaisia, eivät minun nukkavierut sisältöni heidän maailmankuvaansa istu - niin teen sitten sitä täällä jossain nurkassa, näkymättömissä, omissa oloissani. Muille se ei ehkä kelpaa, mutta minulle sen on kelvattava.

Dialogi

- Mitä tekisit, jos ei tarvitsisi huolehtia rahasta?

- Lepäisin, ainakin puoli vuotta. Menisin jonnekin, missä on lämmintä ja makaisin valkoisessa hiekassa vatsallani ja kuuntelisin Enyaa. Lukisin runoja ja joisin kookosvettä kunnes kyllästyisin kookosveteen ja sitten joisin kaljaa. En ajattelisi mitään. Olen ajatellut ihan liikaa. 

- Mutta tässä tarkoitettiin että mitä töitä tekisit. 

- Ei se ollut se kysymys. Kysyttiin, mitä tekisin. 

- Implikoituna oli kuitenkin se, että pitäisi tehdä töitä. Ei täällä voi vaan maata jossain hiekkarannalla mojitoja juoden. Kuka vanhuksetkin hoitaa. 

- En minä ainakaan. 

- Olisi hyvä lakata ajattelemasta, että maailma on sinulle jotain velkaa. 

- Mutta en kai minäkään ole sille mitään velkaa. En minä tänne pyytänyt syntyä, näille räntäisille leveysasteille, eihän täällä edes kasva mikään muu kuin peruna, ja perunasta tulee ihottumaa. En minä valinnut tulla luetuksi jatkuvasti jonain heikompana sukupuolena niin, että uusiin tilanteisiin mennessä olen jo valmiiksi väsynyt. Ei minulta kysytty halusinko syntyä perheeseen jossa huudettiin eikä ollut varaa uusiin vaatteisiin, mikä ilmeisesti altistaa elinikäiselle stressille. Teen mitä on tehtävä, mutta ettäkö pitäisi vapaaehtoisesti hinkua jotakin toimistoja lakaisemaan? Totta kai minä haluan näissä hypoteeseissa vain maata rannalla. 

- Ei maailma ota sinun halujasi huomioon. Sillä tavalla ajattelevat vain etuoikeutetut ja hipit. 

- Tietenkin. Mutta on kuluttavaa olla vuodesta ja päivästä toiseen tähän lihaan sidottuna, ja tämän lihan olisi tarkoitus tuottaa jotain ja kuluttaa jotain ja tehdä jotain joka hetki, syntymästä asti. Minä huusin synnyttyäni kolme kuukautta putkeen, ja luulen sen johtuneen siitä että ymmärsin, mikä oli edessä. 

- Ei vastasyntynyt sellaista ymmärrä. Sinulla oli koliikki. 

- Ei kai koliikkikaan tyhjästä synny. Aloin stressata jo silloin, enkä ole lopettanut.

- Minä kuvittelin, että vastaisit tähän kysymykseen halulla ilmaista jotain. 

- Kaikki on jo ilmaistu. Jokaisella naapurillanikin on youtube-tili, jossa he levittävät saastaisia ajatuksiaan loputtomasti. Ei tässä sisällöstä ole puutetta.

- Ehkä sinulla on jotain muuta tarjottavana. 

- Mutta eikö tähänkin sisälly ajatus siitä, että on joku nälkäinen yleisö, jolle tuottaa? Eikö tällainen sisällön tarjoaminen ja vaatimus ole kapitalismia sekin?

- Sinä se haluat että kaikki vain istuisivat jossain turvekasassa tikkuja syöden eivätkä tekisi mitään. 

- Tehköön muut mitä lystäävät. Tässä maailmassa on riittämiin 29-vuotiaita, jotka tähän kysymykseen vastaavat että he tekisivät makrameesolmeilua ja hapankaalia ja huoneteatteriesityksiä lopun ikäänsä. Minä haluan kadota näkyvistä. Sitten kun kaikki on jo sanottu ja youtube-tilit suljettu ja makrameelanka loppu koko maailmasta, voin taas tulla esiin sieltä rannalta ja sanoa jotain.

- Sanoa mitä?

- En tiedä vielä. Mutta toivottavasti se on sen arvoista.

The only continuous locality

Kafka kirjoitti kahviloissa. Olen istunut yhdessä niistä kahviloista, joissa hän Prahassa asuessaan kirjoitti, edessäni valtava pikariin kasattu jäätelöannos. Minä ahmin jäätelöannoksen ja avasin sitten muistikirjani ja aloin kirjoittaa. Se tuntui oikealta. 

Kirjoitan lähikahvilassani, Century General Storessa, joka on niin hipster että siellä myydään kahdenkympin emalimukeja ja kolmenkympin kahvisuodatintötteröitä, jotka kaiketi ovat parempia kuin halvemmat, koska ne on tehty Japanissa. Minulla ja kahvilan omistajalla on vaivaantunut suhde, missä yritämme olla tuttavallisia ja rempseitä mutta jompikumpi päätyy aina sanomaan jotain outoa ja tökeröä. Sinne minä kuitenkin menen, tilaan mustan kahvin ja kirjoitan. 

Tai siis tilasin ja kirjoitin, ennen kuin tuli tämä loputon lockdown. En edes tiedä onko koko kahvilaa enää olemassa, enkä ole halunnut tarkistaa. Ei tässä lisää masennuksen aiheita kaivata. 

Välillä kirjoitin Leith Walkin Starbucksissa. Siellä oli opiskelijoita pitkän pöydän ääressä baarijakkaroilla, muhkeat kuulokkeet päässä. Starbucksissa tilasin joko vihreää teetä tai tall decaf soy latten. Välillä kirjoitin Regentissä. Siellä oli koiria ja soi Abba ja kello viiden jälkeen pöytiin saapui vanhoja homopariskuntia, jotka saattoivat  olla siellä rennosti. Regentissä tilasin punaviinin. Välillä yritin kirjoittaa Broughton Streetin Artisan Roastissa, mutta siellä kaikki kanssaihmisten keskustelut olivat niin keskiluokkaisia ja distraktoivia (“I just ordered a case of crémant; it’s so much nicer than cava”) ettei minkään muun kirjoittamisesta tullut mitään.

Eniten olen korona-aikana kaivannut kahviloita. Tuntuu kamalan etuoikeutetulta ja typerältä sanoa näin. Tietenkin kaipaan myös ystäviä ja säännöllisiä tuloja ja kykyä suunnitella elämää nenäänsä pidemmälle. 

Mutta kahvilat ovat minun henkilökohtainen henkireikäni, auttava kädenojennus jonka voin antaa itselleni. Minua ahdistavat kodit ja sisätilat, joihin pitää olla jokin henkilökohtainen suhde. Niiden seinät kaatuvat aina lopulta päälle. Kahvilan seinät eivät voi kaatua päälle, koska siellä tullaan vain käymään, ja pois voi lähteä kun siltä tuntuu. Herman Kesten, wieniläiskahviloissa flaneeraaja, kirjoitti vuonna 1959:

“In exile, the coffee house becomes house and home, church and parliament, desert and pilgrim’s aim, a cradle of illusions and a cemetery. […] In exile, the coffee house is the only continuous locality.”

Minä olen in exile melkein jatkuvasti; sellaista ahdistus on. Kaipaan tätä ei-minkään-ja-kaiken paikkaa. Kahvilat ovat kuin leikkokukat; periaatteessa turhia, pelkän olemisen paikkoja. Joku kai sanoisi, että niin kirjastotkin. Mutta kirjastoissa pitää olla hiljaa ja kunnioittaa kirjastoa, koska se on hyvinvointiyhteiskunnan rakentama. Kahvila ei tällaista vaadi. Ne ovat ankean funktionaalisen luterilaisuuden vastakohta. Sen takia kai suomalainen kahvilakulttuurikin on sellaista että imaistaan suodatinkahvi ja hotkitaan pulla, nopeasti, tarmokkaasti. Sitten lähdetään menemään. Ei siellä istuta joutelehtimassa, hyvää työ- ja kylvöaikaa menee hukkaan. 

Kahvila on sosiaalisuuden paikka ilman että tarvitsee olla sosiaalinen. Voi tarkkailla ihmisiä asettamatta näille minkäänlaisia vaatimuksia tai odotuksia. He tulevat ja menevät. Rakastan sitä, että voi valita: otanko kahvin vai teen ja millaisen, ja otanko sen kylkeen kakkupalan, tietenkin otan. Rakastan muistikirjan esiin kaivamisen rituaalia ja tekstiin tarttumista espressokoneen huristessa ympärillä tyynnyttävästi. 

Ehkä jäljittelen sellaista kuvitteellista idylliä, joka Steinilla ja Joycella ja Hemingwaylla oli Pariisin kahviloissa kirjoittaessaan, huoletonta tuntikausien lojumista ja ajatusten vaeltelua (jota keskieurooppalaisen kahvilakulttuurin ulkopuolella tuskin on) - luovuus tarvitsee kumppanikseen joutilaisuutta, koska ainoastaan tyhjään tilaan voi syntyä jotain uutta. Tällä hetkellä minkäänlaiseen tyhjään tilaan ei tunnu pääsevän kiinni edes meditoimalla tai puntteja nostelemalla. Kaikkea on liikaa. Everything happens so much.