Mind map

Juon kitkeräksi väljähtynyttä punaviiniä kristallilasista lapsuudenhuoneessani ja katson Sherlockia. Keskiyö, ulkona pimenee: kesä ilmoittaa kääntyvänsä vääjäämättä syksyksi, ilma on silti hiostavan kostea yölläkin, Bonnie Tyler on lopettanut Haddawayn jälkeisen keikkansa ulkona Kuopion satamassa ja joka tunti uusi lintu aloittaa yölaulunsa, ikään kuin niillekin olisi jaettu esiintymisajat ja settilistat.

Vietän lomaa vaikka en oikeastaan saisi; en vastaa sähköposteihin, valvon neljään aamulla, katson hajamielisesti Simpsoneiden jaksoja, jotka olen nähnyt jo kolmeen kertaan. Ajan varastaminen tuntuu hyvältä samalla syyllisellä tavalla kuin viiden ylimääräisen minuutin nukkuminen aamulla, myöhään valvominen kun ei pitäisi (kuten nytkin teen), suuteleminen salaa paikassa, jossa ei saisi.

On hämmentävää vierailla kaupungissa, jonka osaa ulkoa, jonka tuntee itsestäänselvyytenä. Katujen kulmista kulkee automaattiohjauksella ja mitään ajattelematta, ikään kuin kaupunki johdattaisi minua enemmän kuin minä itseäni; tunne on jotenkin huumaava, täysin kyseenalaistamaton luottamus siihen, että paikkoihin löytää vaikka niihin ei olisi astunut jalallaan kahteenkymmeneen vuoteen.

Asun Tampereella seitsemättä vuottani (tietämättä oikeastaan miksi; ehkä lähinnä sen takia, ettei se ole väkivalloin potkaissut minua ulos) mutta kävelen kadunkulmista edelleen tarkoituksellisten ajatusten avulla: jos tästä käännyn Puutarhakadulle, voin koukata Hämeenpuiston kautta kirjastolle, ja jatkaa siitä Pirkankatua ylös. 

Täällä katujen järjestys on painunut jonnekin pikkuaivojen perälle siinä vaikutusalttiissa iässä, jossa olisi pitänyt aloittaa sellonsoitto ja venäjän opiskelu ja differentiaalilaskenta, jos olisi halunnut saavuttaa niissä jotain. Sen sijaan aivot ovat hallitsemattomasti omaksuneet kahdenkymmenen vuoden ajan sen, mitä on ollut tarjolla: lapsuudenystävien puhelinnumerot, Lemmenlaivan tunnusmelodian, katuverkoston.

Viime vuosina kaupunkiin ilmestyneet uudet kauppakeskukset ja asuinalueet tuntuvat häiriöiltä ohjelmistossa ja aivot jättävät ne järjestelmällisesti huomiotta. Ne muodostuvat sokeiksi pisteiksi, kuin Google Street View:n vielä kartoittamattomissa paikoissa, jossa katukuva muuttuu yhtäkkiä matrixmaiseksi harmaaksi alueeksi. Päänsisäinen kartta on analoginen, eikä sitä voi päivittää tai laajentaa lisäosilla, se on laadittu niihin aikoihin kun edes IBM:ää ei vielä ollut.

Paikat kantavat muistijälkiä, päiväkodit ja koulunpihat ja ensimmäiset työpaikat ja paikat, joissa joku sanoi jotain mikä ei enää merkitse mitään but it did at the time tuntuvat tuijottavan vastaan tyynellä itsevarmuudella siitä, että ovat osa aivojeni kemiaa ja rakennetta, halusin sitä tai en.

Ja vaikka en halua enää asua täällä enkä sitoutua tähän, on ajatus jotenkin imarteleva; tunne siitä ettemme oikeastaan ole erillisiä entiteettejä, kaupunki ja minä. En ole yksin. Se on outoa ottaen huomioon, miten yksin olin täällä aikoinaan.

Viini on loppu, kello neljä aamulla ja aurinko alkaa taas heräilemään, maalaten pilvimassaa pastelleilla.

En jaksa mennä nukkumaan.