Nyt sytytämme kynttilän

Olen vaihtanut miljoonakaupungin 20 000 asukkaan suomalaiskylään, jossa on viisitoista kampaamoa ja yksi Alko; 6th Avenuen elintilastaan taistelevat määrätietoiset kävelijät Ruutanantien laidalta toiselle maleksiviin alakoululaisiin, joilla ei ole kiire mihinkään.

Juuri nyt en kaipaa suurkaupungin jatkuvaa aististimulaatiota kaikessa  narkoottisuudessaan. 

Uloshengityksen tila on suurempi. 

Kahviloiden vitriineissä on kelmuun käärittyjä tiikerikakkuja, eikä kukaan ota esille älypuhelintaan. Mantelimaitoon tehdyt chai lattet ja kireästi liikkuvat liituraitapuvut ovat jossain toisella mantereella.  

Päivät ovat solahtaneet rutiiniin, jonka eläkeläismäisestä yksinkertaisuudesta ei varmaan pitäisi innostua vielä tässä iässä: nukun liian pitkään, keitän tuhnuisena kahvit ja kirjoitan muutaman sata sanaa ähisten ja käsiäni väännellen. Käyn kirjastossa katsomassa, onko mitään uutta (ei ole), ja ruokakaupassa ostamassa yhden Haribon Piratos-rullan. Kävelen paluumatkalla hautausmaan poikki ja käyn kahvilassa juomassa pienen kermakahvin. Palaan laittamaan ruokaa, syön Piratokset, lämmitän pönttöuunin. Kirjoitan tuhat sanaa tai vähän päälle (paitsi nyt; marraskuu on ohi ja kaikki sanat - 50042 - on kirjoitettu, ja on vaikea kuvitella että niitä riittäisi yhtään lisää mihinkään, edes tähän merkintään). 

Kirjasto-kauppa-hautausmaa-kermakahvi -kierrosta on jäljellä enää pari päivää. 

Sitten lähden taas. 

Rullaan matkalaukun tielle, jossa sen heiveröiset pyörät kompastelevat hiekoitussoraan. 

Nousen bussiin, ja menen jonnekin, mistä ei ole vielä tietoa. 

(edit: I shall use this opportunity for gloating.)