Onnellisuutta on vaikeampi purkaa osiin kuin
onnettomuutta, samaan tapaan kuin hyvän elokuvan hyvyyttä on vaikeampi
perustella kuin huonon huonoutta.
Onnettomuuden tekijät voi usein summata selkeästi kuin country-laulussa: koira kuoli, vaimo jätti, pick-up hajos. Aim sou alouu-ou-ou-oun.
Vastaavasti voin toki väittää, että Morris Minillä vastaan ajavien nunnien, hyvän kahvin, Louise Bourgeoisin näyttelyn, ruusukaalien, auringonpaisteen, Wes Andersonin uuden elokuvan, nokikanojen, ikkunasta kadulle kuuluvan viulunsoiton, rugbynpelaajien ja halpojen kirjojen löytämisen yhteissumma tekee minut onnelliseksi, mutta moinen simppeli numeerisuus tuntuu jotenkin löperöltä.
Nunnat ja nokikanat ovat osa totuutta, mutta niiden välissä ja taustalla on jokin vaikeasti määriteltävissä oleva mutu-tuntuma, je ne sais quoi -tekijä, jota avatessa vain turhaudun (myönnettäköön, että vastaavanlainen häiritsevä je ne sais quoi värittää toki usein myös onnettomuutta). Ennen en olisi yrittänyt edes avata, ja hyväksynyt harmaiden alueiden harmauden levollisena tosiasiana. Tehnyt siitä ehkä vähän taidetta.
Jokin pakonomainen rationalisointi (olenko tavannut liikaa kyynisesti tuhahtelevia aggressiivisia skepsisläisiä?) on tullut vuosien saatossa mukaan, ja ehkä hyvä niinkin; silti on niin perkeleen vaikea levätä ajatuksessa siitä, etten pysty sanallistamaan kaikkea auki.
Sitten on vielä epämääräistäkin epämääräisempi kodin käsite – tai kirjoitetaan se sittenkin isolla, Kodin, kas noin. Siitä on vielä vaikeampaa saada otetta kuin onnellisuudesta, koska ennen pitkää päätyy käyttämään sellaisia sanoja kuin sydän tai sielu, joiden tarkkarajaisuudesta ja totuudenmukaisuudesta en ole enää ollenkaan niin varma kuin ennen. Tunne se joka tapauksessa on enemmän kuin mikään sanakirjamääritelmä, ja palaan sen äärelle aina uudestaan, niin paljon kuin se minua kismittääkin: yritän vastustaa tälle paikalle antautumista (tiedättehän - sillä tapaa kun itseään joskus yrittää pidätellä ihastumasta, kun tietää että reisille se menee kuitenkin), mutta kohta löydän itseni halaamasta ovenkarmia tai kävelemästä Inverleith Terracea äkillisesti kyynelehtien, minkä joudun naamioimaan vastatuulen ansioksi.
Seuraavan kulman takana sitten kiellän itseni kuin Pietari, rationalisoin moisen haihattelun pois pelkkänä romanttisuutena, God forbid.
Ja kuitenkin: kun katson laskevaa aurinkoa, joka maalaa Broughton Placen talojen seiniä, vesilammikossa kylpevää yksinäistä harakkaa, noita kanervapuskien kuorruttamia rinteitä…
En tiedä kuulunko tänne – en tiedä kuulunko mihinkään, kuinka moni meistä kuuluu – mutta olen kotona. Siinä päivän itsensä kumoava lausunto, jota yritän tapella sileämmäksi, mutta ei se taivu. Mikä sitten on totta? Mikä ei? Ja miten pitkäksi aikaa sitä kannattaa jäädä miettimään?
Onnettomuuden tekijät voi usein summata selkeästi kuin country-laulussa: koira kuoli, vaimo jätti, pick-up hajos. Aim sou alouu-ou-ou-oun.
Vastaavasti voin toki väittää, että Morris Minillä vastaan ajavien nunnien, hyvän kahvin, Louise Bourgeoisin näyttelyn, ruusukaalien, auringonpaisteen, Wes Andersonin uuden elokuvan, nokikanojen, ikkunasta kadulle kuuluvan viulunsoiton, rugbynpelaajien ja halpojen kirjojen löytämisen yhteissumma tekee minut onnelliseksi, mutta moinen simppeli numeerisuus tuntuu jotenkin löperöltä.
Nunnat ja nokikanat ovat osa totuutta, mutta niiden välissä ja taustalla on jokin vaikeasti määriteltävissä oleva mutu-tuntuma, je ne sais quoi -tekijä, jota avatessa vain turhaudun (myönnettäköön, että vastaavanlainen häiritsevä je ne sais quoi värittää toki usein myös onnettomuutta). Ennen en olisi yrittänyt edes avata, ja hyväksynyt harmaiden alueiden harmauden levollisena tosiasiana. Tehnyt siitä ehkä vähän taidetta.
Jokin pakonomainen rationalisointi (olenko tavannut liikaa kyynisesti tuhahtelevia aggressiivisia skepsisläisiä?) on tullut vuosien saatossa mukaan, ja ehkä hyvä niinkin; silti on niin perkeleen vaikea levätä ajatuksessa siitä, etten pysty sanallistamaan kaikkea auki.
Sitten on vielä epämääräistäkin epämääräisempi kodin käsite – tai kirjoitetaan se sittenkin isolla, Kodin, kas noin. Siitä on vielä vaikeampaa saada otetta kuin onnellisuudesta, koska ennen pitkää päätyy käyttämään sellaisia sanoja kuin sydän tai sielu, joiden tarkkarajaisuudesta ja totuudenmukaisuudesta en ole enää ollenkaan niin varma kuin ennen. Tunne se joka tapauksessa on enemmän kuin mikään sanakirjamääritelmä, ja palaan sen äärelle aina uudestaan, niin paljon kuin se minua kismittääkin: yritän vastustaa tälle paikalle antautumista (tiedättehän - sillä tapaa kun itseään joskus yrittää pidätellä ihastumasta, kun tietää että reisille se menee kuitenkin), mutta kohta löydän itseni halaamasta ovenkarmia tai kävelemästä Inverleith Terracea äkillisesti kyynelehtien, minkä joudun naamioimaan vastatuulen ansioksi.
Seuraavan kulman takana sitten kiellän itseni kuin Pietari, rationalisoin moisen haihattelun pois pelkkänä romanttisuutena, God forbid.
Ja kuitenkin: kun katson laskevaa aurinkoa, joka maalaa Broughton Placen talojen seiniä, vesilammikossa kylpevää yksinäistä harakkaa, noita kanervapuskien kuorruttamia rinteitä…
En tiedä kuulunko tänne – en tiedä kuulunko mihinkään, kuinka moni meistä kuuluu – mutta olen kotona. Siinä päivän itsensä kumoava lausunto, jota yritän tapella sileämmäksi, mutta ei se taivu. Mikä sitten on totta? Mikä ei? Ja miten pitkäksi aikaa sitä kannattaa jäädä miettimään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti