Olen kaivannut pitkään sellaista elokuvaa, josta kävelisi ulos jotenkin
hengästyneenä.
Jota nauttisi lusikalla ja löisi
ilmaan kuvitteellisia high fiveja ihan siitä ilosta, että se on
niin saatanan hyvä;
sellaista, joka teini-ikäisenä sai sulkeutumaan huoneeseensa ja
katsomaan peiliin pitkään etsien sieltä jotakin uutta, koska yhtäkkiä oli
varma, että jotakin uutta oli;
sellaista, että kun kävelee ulos teatterista, ei uskalla katsoa ihmisiä silmiin kun pelkää, että ne jotenkin näkevät.
Ei ole pitkään aikaan tullut vastaan. Kovin väkinäisiä ovat kaikki.
Alkaa laskea minuutteja: nyt ei ole kymmeneen tapahtunut mitään, kohta
varmaan räjähtää. No nyt räjähti. Raskasta katsottavaa, topattu täyteen
ulkomusiikillisia elementtejä.
Vaikka draamaan tarvitaan lopulta vain yksi huone ja läjä ihmisiä, jotka kantavat kaunaa toisilleen.
Olen kaivannut, mutta nyt en enää kaipaa, koska löysin. Ja ei: en kerro hänen
nimeään julkisuuteen, koska haluan pitää ihmeen itselläni, salaisuutena,
close to my chest. En uskalla katsoa uudestaankaan, koska pelkään, että
kokemus oli sidottu vain tiettyyn aikaan, oikeaan kofeiinin määrään
elimistössä, tähtien asentoon. Ehkä se oli, mutta en välitä. Säilytän hänet tässä, vieressäni. My precious.
Aina ennen matkalle lähtöä jostain vyöryy syvä melankolinen
huolestuneisuus. Katsoo horisontin taakse pakenevaa karmiininpunaista aurinkoa, ja tuntee
että kaikki muu on katoamassa samalla.
Kirjoittaa sellaisia monologeja kuin "anna minun tulla ihmiseksi, joka haluan olla, mutta jos minusta ei ole siihen, anna minun unohtaa, mitä halusin".
Ehkä tämä ennakoi jotenkin muutaman tunnin kuumeisten yöunien jälkeistä matkustusolotilaa, lentokentän keinokuitupenkeissä pyörimistä. Että on unohtanut jotain perustavanlaatuista. Että jokin on täysin vinksallaan, ja jokin samalla hyvin oikein.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti