Facebookin arkihaaste sai miettimään, mitä arki on.
(Sai miettimään myös, miksei kukaan haasta minua siihen! Ei kuitenkaan ihan niin dramaattisin äänenpainoin kuin Vauva-lehden keskustelupalstalla.)
Ei minulla ole arkea.
Sellaista tasaisuutta, mitä siihen mielletään.
Olen mikä viikko milloin missäkin, tekemässä ei oikein mitään tai mitä sattuu.
Elän jonkinlaisessa välitilassa, jälkeen edellisen arjen ja ennen seuraavaa arkea, jos sitä koskaan tuleekaan.
Arjen käsitteeseen sisältyy varmaan jonkinlainen toistuminen. Sen tunnistaminen, että tämän aamupalajuuston kuorin kelmusta ruispalan päälle joka jumalan aamu, ja tällä kertaa voin ikuistaa sen valokuvaan, koska tämä on se toistuva asia, joka jotenkin kuvaa elämääni tyypillisimmillään.
No. Mikä toistuu. Bussit ja junat ja matkalaukun pakkaaminen. Niitä en mielellään dokumentoisi, sillä ne eivät ole vapaaehtoisia. Ainoastaan kodittomuus-olosuhteiden pakosta syntyneitä toimintoja.
Netissä roikkuminen toistuu. Siitä voin ehkä ottaa jotain pateettisia kuvia, ja saada niille myötäeläjiä, jotka myös roikkuvat netissä.
Tuleekohan arjen puutteesta jossain vaiheessa niin vallitseva tottumus, ettei osaa enää sopeutua aamupalajuustonväriseen rutiiniin?
Vaatteissa tuoksuu vielä edellinen kaupunki, ja se on vaarallista: saattaa löytää itsensä WC:stä haistelemasta paitaansa ja vahingossa itkemästä. Sellaisia ovat ikävän mekanismit, varomattomia.
Vähän ihastunut olen Kasper Strömmaniin. Sillä tavalla kuin nyt ollaan ihastuneita ihmiseen, jota ei tunneta muuten kuin julkisen profiilin perusteella. Pitäähän sitä nyt johonkin ihastua kun on kevät, vaikka sitten omiin jalkoihinsa, ja niistä nyt ei oikein ole mihinkään.
Silloin tällöin menen tavaratalon parfyymiosastolle ja suihkutan vasemman ranteen sisäpuolelle CK Onea. Se tuoksuu yhdeksänkymmentäluvulta.
Se tuoksuu Manic Street Preachersilta, Blurilta, yläasteelta ja farkkuhaalareilta. Se tuoksuu päiväkirjoilta ja My So-Called-Lifelta ja välitunneilla pelatulta ristinollalta ja yksipuolisilta ihastuksilta. Se tuoksuu American Beautylta ja Trainspottingilta ja siltä tunteelta kun käveli yksin pimeällä kotiin ja tiesi, ettei tässä maailmassa kukaan ymmärtänyt (paitsi ehkä jotkut fiktiiviset henkilöt, kuten MSCL:n Angela, turvallisesti kaukana fiktiivisissä maailmoissaan).
Se tuoksuu niiltä iltapäiviltä, jolloin ainoa vaihtoehto ei äkkiä ollutkaan kävellä suoraan koulusta kotiin, vaan pysähtyä jonkun kanssa syömään berliininmunkki tai hampurilainen.
Hetken voin kuvitella olevani vielä siinä vaiheessa elämää, kun suurin osa siitä tuntui olevan edessä (havahtumatta siihen, miten voimakkaasti se silloin oli nimenomaan käynnissä; miten sen kirpeästä mausta saa nytkin kiinni niin helposti, miten kaikki tuntui olevan räikeämmän väristä, todellisempaa).
Onko yhtä voimakkaita kokemuksia enää saavutettavissa; onko kaikki tunne-elämykset koettu kolmeenkymppiin mennessä, ja kaikki sen jälkeen ovat vain enemmän tai vähemmän kalpeita toisintoja edellisistä?
Jos olisi jokin tapa kietoa kätensä kaupungin ympärille ja painaa se rintakehäänsä vasten -
niin, olisin kai tehnyt sen jo.
On olemassa vain sopivankokoisia artefakteja – postilaatikoita, lyhtypylväitä, magnoliapuita – joita voisi syleillä, noin niin kuin teoriassa.
Muotoilen nämä lauseet päässäni kävellessäni Edinburghin katuja ja toivon, että niiden olemassaolo riittää välittämään tunteeni kaupungille.
Koska huonoimpinakin päivinä,
flunssaisina, tuulisina ja sateisina päivinä kun halvat sateenvarjot kääntyvät kadunkulmissa ympäri kuin meduusat, väsyneinä päivinä kun meinaan kävellä auton alle koska vuosikausien liikemuistini katsoo edelleen oikeanpuoleisen liikenteen suuntaan, yksinäisinä päivinä kun en puhu edes Tescon myyjälle koska käytän itsepalvelukassaa,
on se edelleen kotini.
Ja tämä on kirjoitettu johonkin niin syvälle, ettei sitä ole sieltä pois kirjoittaminen,
ainakaan ennen kuin minä niin sanon.
Välillä väsyn kertomaan ihmisille olevani tanssija.
Päädyn silloin tällöin hämmentäviin tilanteisiin, joissa ruumiini tulkitaan ammattini perusteella jotenkin vapaasti kosketettavissa olevana alueeksi, vähän kuin raskaana olevien naisten vatsat.
Tanssijuuteni tulee puheeksi samaan tapaan kuin ammatit nyt yleensä tulevat: sosiaalisissa tilanteissa, joissa on smalltalkin omaisesti tapana kysyä, mitä toinen oikeastaan tekee.
(On oma lukunsa, miksi ylipäätään tuon tanssijuuteni esille, kun en sitä enää kovin aktiivisesti harjoita. Ehkä se on jollakin tavalla osa identiteettiäni, vaikka en olekaan vähään aikaan jaksanut määritellä, millä tavalla. Ehkä siitä on tullut vain opittu puhetapa: listaan kaikki koulutukseni ikään kuin ansioluettelossa, että saisin itseni kuulostamaan vähemmän tyhjäntoimittajalta.)
Kun keskustelun toinen osapuoli on kuullut sanan ’tanssija’, jokin hänen päässään naksahtaa. Oh! How interesting! Maybe you can teach me this dance, I don’t know how it goes, ja sitten he ujuttavat väkisin kätensä käteeni ja toisen vyötärölleni, ja minun pitäisi ilmeisesti pystyä tästä päättelemään, mikä kaikista maailman tansseista on kyseessä.
Koska kosketus on tanssin sosiaalisessa kontekstissa yleisesti hyväksytty tosiasia, ei minulle ole oikeutta protestoida. Itsehän olen ammattini valinnut.
”When can you teach me how to dance?”
How about never, fuckwad.
Ja ehkä on niin, että nämä ihmiset käyttävät kömpelöjä aasinsiltoja flirttaillessaan kenen tahansa kanssa: sanovat siivoojalle, että oh, maybe you can come and clean my apartment, there’s this place under the sink I can’t quite reach, ja ehkä he sanovat lääkärille että oh, maybe you can check out this weird mole I have in my butt.
Mutta ainakaan tähän ei sisälly ei-yhteisymmärrykseen perustuvaa (miten käännetään non-consensual?) koskettamista. Olen useamman kerran päätynyt tilanteeseen, jossa oletus tuntuu olevan se, että tanssija on jotenkin primäärisesti seksuaalinen olento. Tämä hämmentää minua, koska koen olevani lähinnä taiteilija. Käytän toki ruumiillisuuttani taiteeni välineenä, ja ilmeisesti siinä on jotain niin mystistä, arkkityyppistä, kiehtovaa, mitä? Että se saa nämä kaksi kaljaa vetäneet nyrkkiurpot inspiroitumaan flirttailemaan huonon sit-comin veroisesti ilmaisten salsatuntien toivossa.
Vai ovatko nämä kaikki mielikuvat peräisin vain joistain gangsta-räppäreiden musiikkivideoista, joissa yhdestä bandanahuivista ommeltuihin bikineihin puetut väsyneen näköiset naiset hinkkaavat itseään Cadillacin konepeltiin? Voinko syyttää tästäkin Robin Thickeä?
(Haluaisin kyllä. Pliis, antakaa mun syyttää tästäkin Robin Thickeä.)
Jos nämä ihmiset oikeasti näkisivät minut lavalla, huomaisivat he aika nopeasti, että tyypillisessä esiintymisilmeessäni – alapurennassa ja essoja vetäneen huuhkajan katseessa – ei ole mitään seksuaalista, paitsi jollain hyvin kierolla tavalla, johon toki kaikilla on oikeus, mutta ainakin siitä pitää tuntea syyllisyyttä.
Mitenkään traumaattista tämä ei onneksi ole – siihen taidan olla liian paksunahkainen – mutta epämukavaa ja vittumaista kyllä. Ehkä siksikin, etten ole vielä keksinyt sopivaa keinoa ulos tilanteesta (muuta kuin vaivihkaisen feidaamisen, jonka osaan liiankin hyvin).
Tahtoisin pystyä feministinä ja ihmisenä sanomaan, että vaikka ammattini onkin ruumiillinen, en ole julkista omaisuutta. Mitäs jos pidetään ne kädet siellä ihan omalla puolella jos ei osata kysyä lupaa.
Tahtoisin pystyä sanomaan jotain, mikä menisi läpi, mutta voin jo kuvitella valmiiksi vastauksen (tai variaation siitä): hei, älä ota niin tosissaan! Vitsi, vitsi! Miks sä oot niin vihanen? Hei tyttö, älä oo noin vihanen! Miks te naiset ootte aina noin vihasia?
Ei väkisin.
Niin. Ei väkisin.
(Englannin kielen käyttö iskurepliikeissä ei ole mitenkään pointtaavaa, ainoastaan viimeaikaisen kokemuksen inspiroivaa. Lausutaan nyt tässä yhteydessä varmuuden vuoksi, että näitä urpoja tulee yhtä lailla vastaan Joensuussa kuin Mumbaissakin.
Tämä laulu on Lontoon laulu ja laulu Berliinin…
Ja kaikki mustat lampaat puron varteen ajettiin
minä hankasin yötä päivää itseni väsyksiin
Vain yksi päätänsä nosti ja asetti kysymyksen :
”Miksi on mustan lampaan oltava valkoinen?”
Aale Tynniin on aina hyvä lopettaa.)
