Feminist rant

Välillä väsyn kertomaan ihmisille olevani tanssija. 

Päädyn silloin tällöin hämmentäviin tilanteisiin, joissa ruumiini tulkitaan ammattini perusteella jotenkin vapaasti kosketettavissa olevana alueeksi, vähän kuin raskaana olevien naisten vatsat. 

Tanssijuuteni tulee puheeksi samaan tapaan kuin ammatit nyt yleensä tulevat: sosiaalisissa tilanteissa, joissa on smalltalkin omaisesti tapana kysyä, mitä toinen oikeastaan tekee. 

(On oma lukunsa, miksi ylipäätään tuon tanssijuuteni esille, kun en sitä enää kovin aktiivisesti harjoita. Ehkä se on jollakin tavalla osa identiteettiäni, vaikka en olekaan vähään aikaan jaksanut määritellä, millä tavalla. Ehkä siitä on tullut vain opittu puhetapa: listaan kaikki koulutukseni ikään kuin ansioluettelossa, että saisin itseni kuulostamaan vähemmän tyhjäntoimittajalta.) 

Kun keskustelun toinen osapuoli on kuullut sanan ’tanssija’, jokin hänen päässään naksahtaa. Oh! How interesting! Maybe you can teach me this dance, I don’t know how it goes, ja sitten he ujuttavat väkisin kätensä käteeni ja toisen vyötärölleni, ja minun pitäisi ilmeisesti pystyä tästä päättelemään, mikä kaikista maailman tansseista on kyseessä. 

Koska kosketus on tanssin sosiaalisessa kontekstissa yleisesti hyväksytty tosiasia, ei minulle ole oikeutta protestoida. Itsehän olen ammattini valinnut. 
”When can you teach me how to dance?” 
How about never, fuckwad. 

Ja ehkä on niin, että nämä ihmiset käyttävät kömpelöjä aasinsiltoja flirttaillessaan kenen tahansa kanssa: sanovat siivoojalle, että oh, maybe you can come and clean my apartment, there’s this place under the sink I can’t quite reach, ja ehkä he sanovat lääkärille että oh, maybe you can check out this weird mole I have in my butt. 

Mutta ainakaan tähän ei sisälly ei-yhteisymmärrykseen perustuvaa (miten käännetään non-consensual?) koskettamista. Olen useamman kerran päätynyt tilanteeseen, jossa oletus tuntuu olevan se, että tanssija on jotenkin primäärisesti seksuaalinen olento. Tämä hämmentää minua, koska koen olevani lähinnä taiteilija. Käytän toki ruumiillisuuttani taiteeni välineenä, ja ilmeisesti siinä on jotain niin mystistä, arkkityyppistä, kiehtovaa, mitä? Että se saa nämä kaksi kaljaa vetäneet nyrkkiurpot inspiroitumaan flirttailemaan huonon sit-comin veroisesti ilmaisten salsatuntien toivossa. 

Vai ovatko nämä kaikki mielikuvat peräisin vain joistain gangsta-räppäreiden musiikkivideoista, joissa yhdestä bandanahuivista ommeltuihin bikineihin puetut väsyneen näköiset naiset hinkkaavat itseään Cadillacin konepeltiin? Voinko syyttää tästäkin Robin Thickeä? 
(Haluaisin kyllä. Pliis, antakaa mun syyttää tästäkin Robin Thickeä.) 

Jos nämä ihmiset oikeasti näkisivät minut lavalla, huomaisivat he aika nopeasti, että tyypillisessä esiintymisilmeessäni – alapurennassa ja essoja vetäneen huuhkajan katseessa – ei ole mitään seksuaalista, paitsi jollain hyvin kierolla tavalla, johon toki kaikilla on oikeus, mutta ainakin siitä pitää tuntea syyllisyyttä. 

Mitenkään traumaattista tämä ei onneksi ole – siihen taidan olla liian paksunahkainen – mutta epämukavaa ja vittumaista kyllä. Ehkä siksikin, etten ole vielä keksinyt sopivaa keinoa ulos tilanteesta (muuta kuin vaivihkaisen feidaamisen, jonka osaan liiankin hyvin). 

Tahtoisin pystyä feministinä ja ihmisenä sanomaan, että vaikka ammattini onkin ruumiillinen, en ole julkista omaisuutta. Mitäs jos pidetään ne kädet siellä ihan omalla puolella jos ei osata kysyä lupaa. 

Tahtoisin pystyä sanomaan jotain, mikä menisi läpi, mutta voin jo kuvitella valmiiksi vastauksen (tai variaation siitä): hei, älä ota niin tosissaan! Vitsi, vitsi! Miks sä oot niin vihanen? Hei tyttö, älä oo noin vihanen! Miks te naiset ootte aina noin vihasia? 
Ei väkisin. 

Niin. Ei väkisin.

 

(Englannin kielen käyttö iskurepliikeissä ei ole mitenkään pointtaavaa, ainoastaan viimeaikaisen kokemuksen inspiroivaa. Lausutaan nyt tässä yhteydessä varmuuden vuoksi, että näitä urpoja tulee yhtä lailla vastaan Joensuussa kuin Mumbaissakin. 
Tämä laulu on Lontoon laulu ja laulu Berliinin…

Ja kaikki mustat lampaat puron varteen ajettiin 
minä hankasin yötä päivää itseni väsyksiin 
Vain yksi päätänsä nosti ja asetti kysymyksen : 
”Miksi on mustan lampaan oltava valkoinen?” 

Aale Tynniin on aina hyvä lopettaa.)