Facebookin arkihaaste sai miettimään, mitä arki on.
(Sai miettimään myös, miksei kukaan haasta minua siihen! Ei kuitenkaan ihan niin dramaattisin äänenpainoin kuin Vauva-lehden keskustelupalstalla.)
Ei minulla ole arkea.
Sellaista tasaisuutta, mitä siihen mielletään.
Olen mikä viikko milloin missäkin, tekemässä ei oikein mitään tai mitä sattuu.
Elän jonkinlaisessa välitilassa, jälkeen edellisen arjen ja ennen seuraavaa arkea, jos sitä koskaan tuleekaan.
Arjen käsitteeseen sisältyy varmaan jonkinlainen toistuminen. Sen tunnistaminen, että tämän aamupalajuuston kuorin kelmusta ruispalan päälle joka jumalan aamu, ja tällä kertaa voin ikuistaa sen valokuvaan, koska tämä on se toistuva asia, joka jotenkin kuvaa elämääni tyypillisimmillään.
No. Mikä toistuu. Bussit ja junat ja matkalaukun pakkaaminen. Niitä en mielellään dokumentoisi, sillä ne eivät ole vapaaehtoisia. Ainoastaan kodittomuus-olosuhteiden pakosta syntyneitä toimintoja.
Netissä roikkuminen toistuu. Siitä voin ehkä ottaa jotain pateettisia kuvia, ja saada niille myötäeläjiä, jotka myös roikkuvat netissä.
Tuleekohan arjen puutteesta jossain vaiheessa niin vallitseva tottumus, ettei osaa enää sopeutua aamupalajuustonväriseen rutiiniin?
Vaatteissa tuoksuu vielä edellinen kaupunki, ja se on vaarallista: saattaa löytää itsensä WC:stä haistelemasta paitaansa ja vahingossa itkemästä. Sellaisia ovat ikävän mekanismit, varomattomia.
Vähän ihastunut olen Kasper Strömmaniin. Sillä tavalla kuin nyt ollaan ihastuneita ihmiseen, jota ei tunneta muuten kuin julkisen profiilin perusteella. Pitäähän sitä nyt johonkin ihastua kun on kevät, vaikka sitten omiin jalkoihinsa, ja niistä nyt ei oikein ole mihinkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti