Maanantai on toisaalla

Maanantaiaamuna, kun ulkona paistaa aurinko, yllätän itseni kaipaamalla kevättalvista Tamperetta. Tahmelan sorsalammikkoa. Pispalan rinteitä. Nyt jos mää olisin siellä, niin patikoisin Pyynikin näkötornille syömään munkkia! Ja sitten mää kävisin kauppahallista ostamassa luomuvihanneksia, ja sitten mää menisin teatteriin!  
 

Niin, niin. Elämä on toisaalla. Se minä, jonka kuvittelen tekevän kaikki nämä asiat posket hehkuen on toisaalla, vaikka tiedän hyvin, etten kuitenkaan viitsisi lähteä tarpomaan pakkasessa Pyynikille, kauppahallin myyjä olisi tyypilliseen tapaan niin tyly, etten kehtaisi ostaa mitään, ja teatterissakin menisi vaan joku Vuonna '85:n haalea jatko-osa.

Samaan tapaan kuvittelen että ulkomailla ollessani minusta kuoriutuu se ihminen, joka sulavasti lipuu juhlista toisiin ja aloittaa uusia harrastuksia tuosta vain, vaikka tiedän olevani sen verran introvertti, että sosiaalisten interaktioiden määrää pitää tosissaan laskelmoida, ettei seuraavana päivänä joudu ryömimään sängyn alle. 

  

Tätäkö ne tarkoittavat sanoessaan, ettei itseään pääse pakoon? 

Televisiosta tulee Gentlemen Prefer Blondes, jonka miellän jonkinlaiseksi väsyneeksi heteronormatiivisuuden vintage-linnakkeeksi, mutta yhtäkkiä siinä on musikaalinumero, jossa suuri joukko ihonvärisiin tiukkoihin sortseihin pukeutuneita ruskettuneita miehiä tekee permantovoimistelua samalla kun Jane Russell laulaa rakkaudesta ja huitoo kärrynpyöriä heittäviä adoniksia puolihuolimattomasti sulkapallomailalla. 

Jane Russell itse on pukeutunut mustaan haalariin; miehet ovat tämän kohtauksen objekti, mikä tulee erittäin selväksi siitä, miten heidän pakaralihaksensa sijoitetaan kuva-alaan. Tällaista konventioilla leikittelyä mainstreamissa! 50-luvulla! 

Eivät ole ajat muuttuneet parempaan suuntaan. No vähän ovat, mutta kirjoittajille pitää sallia dramaattiset äänenpainot. 

ask me about dukkha

Kärsimys on jotain, mistä kirjoittaa mielikseen; se putoilee paperille helposti, itsestään, ilman kärsimystä (ironista). Tuska ei varmaan ole enää muotia, ellei joidenkin nuorten miestaiteilijoiden keskuudessa - he tuntuvat keksivän sen aina uudestaan. Sellaisella tavalla kuin nuoret miehet nyt kärsimystä lähestyvät: repien, vereslihalla, pää edellä.

En voi mitenkään taiteilijana saavuttaa sellaista 80-luvun kirkasotsaista, tyylikästä kärsimystä, jota artistit tuolloin elivät; asuivat ties missä rotanloukoissa Berliinissä, vetivät huumeita kunnes tapasivat vaimonsa ja lopettivat, mutta eivät ennen kuin olivat kokaiinipäissään tehneet asioita, joista jää hyviä tarinoita jälkipolville. 

Heitä ennen oli joukko 60-lukulaisia joanbaezeja ja 70-lukulaisia pattismithejä, jotka vaeltelivat ilman kenkiä Central Parkissa ja päätyivät oikeisiin bileisiin jonkin taiteiden suojelijattaren armosta ja tapasivat siellä Andy Warholin. Heidän eteerisessä maailmassaan köyhyys oli aina tyylikästä eikä koskaan noloa, epävarmaa tai pelottavaa.

Tähän maailmanaikaan moinen ei onnistu; huumeiden käyttöä ei enää saa anteeksi, ja homeallergikon on paha mennä mihinkään Berliinin ullakoille pyörimään. Varsinkaan kolmekymppisenä, kun pitkitetty teiniangstailu alkaa olla vain vähän noloa, olkoonkin että vähän tyylikkäämmin sanankääntein. Kärsimys, onko sekään enää muotia - varmemmin menestyisi kai kirjoittamalla jonkin paulocoelhomaisen vetelän elämäntapaoppaan. 

blue monday

Maanantaiaamuna on pari astetta pakkasta; Harrison Parkin jalkapallokenttä on kuurassa, ja joku ajelee sen nurmikkoa hengitys höyryten. Pari punatukkaista irlanninsetteriä kilpailee omistajansa huomiosta; aurinko nousee hitaasti ja lupaillen, vähän sillä tavalla kuin joskus Ranskassa, lämpimän värisenä, sumun läpi.

Kirjoittaminen takkuilee. "Takkuilee" on valju ja epätarkka ilmaisu, yrittää jotenkin kartoittaa tätä painostavaa ja kaikenkattavaa tilaa, jossa mikään ei oikein tunnu osuvan maaliin. Kuin yrittäisin heittää voltteja suon poikki. Leikata juustoa kuulakärkikynällä. Syödä tiiliskiven. 

 

Luen uudelleen ja uudelleen, kuin mantraa, Dorothy Parkerin sähkettä editorilleen:

"Never have so wanted for anything to be good and all I have is a pile of paper covered with wrong words".

Kyseessä on tällainen "when love goes wrong, nothing goes right" -tyyppinen skenaario: kun sanat eivät kulje, on kaikki pielessä. Opettajani - hän, joka kuulostaa Colin Firthiltä ja näyttää Kenneth Branaghilta ja pukeutuu tweediin, paskiainen - näyttää huolestuneelta, koska näkee oppilaidensa lävitse, josta tulee vähän epämukava olo - hän etsii tilaisuuksia kysyä are you all right? ja laittaa kätensä olkapäälleni, jolloin tekee mieli itkeä, eikä vähiten sen takia, että entiset taideopettajani ovat vaikuttaneet lähinnä J.K. Simmonsin hahmolta Whiplash -elokuvasta.

 

(Se on helvetin hyvä elokuva. Tämä on suositus, olkoonkin että kukaan tuskin lukee blogiani.)

 

Ehkä kaikki paranee, kunhan saan tämän ensimmäisen deadlinen tehtailtua. Ehkä lakkaan itkemästä koulun vessassa. Ehkä lakkaan olemasta poikkeuksellisen aggressiivinen kun tunnilla näytetään räikeän seksistisiä pätkiä, joissa naishahmojen osa on olla välineellisenä koristeena, joista pojat sitten kyselevät tunnilla että surely she doesn't represent the entire female gender? tai kun jokainen parhaan elokuvan Oscar-ehdokkaista kertoo siitä, miten vaikeaa on olla valkoinen mies.

On samaan aikaan lohduttavaa (tuostakin selvisin!) ja masentavaa (mihinkään suuntaan en ole muuttunut!) lukea vanhaa blogia ja allekirjoittaa edelleen melkein kaikki ajatuksensa.

Onneksi sieltä voi lainata paikkaansapitäviä lausuntoja, kun ei nyt tämä kirjoittaminen oikein lähde. Such as

”Haluaisin olla hyvä jossain, tai edes niin häikäisevän kaunis ettei tarvitsisi olla hyvä missään, ja on vaikea hyväksyä olevansa keskinkertainen kaikessa mitä tekee, paitsi joskus suklaakakuissa, joissa olen lahjakas, tai pallonheitossa, jossa olen surkea. Miten paljon nöyrtymistä maailma vaatii, miten vähän olen siihen valmis.” 

 

(Kuuden vuoden takaa. Kuuden! Perkele.)

January really is a stupid month for January to happen in

Miksi syön raakoja päärynöitä, vaikka niistä tulee paha olo.
Miksi en joogaa, vaikka siitä tulisi hyvä olo.
Miksi en useammin kuuntele sitä kohtaa It's a Beautiful Day:sta, jossa Bono laulaa että TOOUUUCH MEEEEEEE, TAKE ME TO THAT OTHER PLAAAACE.

Miksi juon liian vähän vettä.

Miksi kuvittelee, että tammikuussa kaiken pitäisi muuttua paremmaksi, tai ainakin toisenlaiseksi, vaikka koko idea on ihan mielivaltainen.

(Sophie Heawoodin kolumni tästä on jotenkin avartava; kuinka monta kertaa olen itsekin palannut joululomalta suurempaan kaupunkiin, jota nyt pitää kutsua kodiksi, jotenkin levottomana - - Buildings drawing closer together, as if they were safari park animals who had wandered over to your car to get a good look at the newcomers. At first it’s cute, but then you’re surrounded by the city. It’s exciting. It’s terrifying. It’s getting dark. You feel a pang, a judder of homesickness, but you don’t know which way for.)

Joulukuusenraatoja katuojissa, harmaa pilvimassa, nokeentuneidessa ullakkoikkunoissa repaleisia verhoja. Näyttävät jonkun näytelmän lavasteilta. Kymmenen astetta lämmintä; keho hämmentyy siitä, että tammikuussa voi olla näin. 

Tällaiset pitkät lomat ovat pahuuden lomia; jää liikaa aikaa ajatella muutakin kuin että "perkele, olikohan joku deadline tulossa". Synkkiä, ankaria ajatuksia, jotka tuntuvat pyörivän sen ympärillä kuulunko tänne, olenko tarpeeksi hyvä jäädäkseni tänne, haluanko todella jäädä tänne; onko tätä kaikkea pakko tietää juuri nyt? Ja eikö toisaalta koko ajan hoeta, että pitäisi takoa kun rauta on kuumaa ja tehdä pitkäjänteisiä suunnitelmia, ja koska en kuunaan ole kyennyt tekemään pitkäjänteisiä suunnitelmia, tarkoittaako tämä että olen tuomittu epäonnistumaan. Taas.

Tämäkin kärsimys kirjoitetaan tarpeetta pään sisällä. Missä muuallakaan sitä kirjoitettaisiin; näillä riveilläkin se vain kyseenalaistetaan, eikä tämä näppäimistön takominen tee siitä mitenkään "todellisempaa", kunhan siirtää ajoittaisen koherenssin ajatusten ympäriltä näkyvään muotoon.

(I say "koherenssi"...)

Normaaleilla ihmisillä ei taatusti ole näitä ongelmia, mokomilla nomadeilla, joka paikkaan niin helposti istuvilla. Itse olen sellainen kummitädiltä lahjaksi saatu puhallettava nojatuoli, joka ei sovellu kalustukseen mitenkään.

Näissä synkissä mietteissä kävelen maanantaisia katuja, kunnes tulen Tescon eteen, missä seisoo kiharatukkainen teinipoika syömässä pasteijaa "aivan sama" -ilme kasvoillaan,
sandaalit jalassa,
fetsi päässä.

 I'm not a religious man, mutta tiedän, että Jumala on lähettänyt fetsin tämän teinipojan päähän minua varten.

(Ja sitten tiistaina, kun selaan Blackwellsissä näytelmähyllyä, kävelee vastapäiselle runohyllylle Dylan Moran, parransänkisenä, likaiset lenkkarit jalassa. Onko Jumala lähettänyt Dylan Moranin Blackwellsin runohyllylle likaiset lenkkarit jalassa minua varten? 

Sovitaan niin.) 

Vuosikysely 2014

Vanhoja muistaa! Tikku! Silmä!

Mitä teit vuonna 2014 sellaista, jota et ole tehnyt aiemmin?
Leikkasin hiukset lyhyiksi. Kasvatin kainalokarvat pitkiksi. Aloitin maisteriopinnot. Muutin ulkomaille. Äänestin Skotlannin itsenäisyydestä.

Piditkö uudenvuodenlupauksesi?
Lupasin olla tekemättä lapsia ja liittymättä kulttiin. Onnistui!

Synnyttikö kukaan läheisesi?
Apua. Synnyttikö? Synnyttihän? Eikö tässä iässä ole joka viikko joku kaveri jossain synnyttämässä?

Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei.

Missä maissa kävit?
Skotlannissa, Englannissa, Virossa.Voisikohan joskus käydä jossain muuallakin.

Mitä haluaisit vuodelta 2015 sellaista, joka ei onnistunut vuonna 2014?
Että en heti ensimmäisenä olettaisi että kaikki ihmiset vihaa mua. Että saisi esiintyä pari kertaa. Voisin myös ottaa vastaan jonkinlaista ammatillista menestystä kirjoittajana, mitä se sitten tarkoittaakaan. (Myös: agentin, mesenaatin, helvetillisen kasan rahaa, maaseutukartanon jonka tiluksilla voin kävellä tweedtakissa länsiylämaanterrierin kanssa. Tweedtakin.)

Vuoden suurin saavutuksesi?
Sain muutettua ulkomaille! En myöhästynyt yhdestäkään deadlinesta. Taisin kirjoittaa jonkun kirjankin jossain välissä.

...ja suurin epäonnistuminen?

Kirjoittamani esseet ovat järjestelmällisen paskoja. Mikä nyt sinänsä ei ole mitään uutta.

Kärsitkö vammoista?
Samoista vanhoista.

Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Lentoliput. Elokuvaliput. Teatteriliput. Kesto-take away-muki.

Kenen käyttäytyminen ansaitsi kiitosta?
Opettajien. Ystävien, aina, yhä.

Kenen käyttäytyminen aiheutti ahdistusta?
Kiinteistövälittäjien.

Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?

Paikasta toiseen siirtymiseen.

Mistä innostuit eniten?
Uudesta asuinpaikasta. Goggleboxista. Sisäistetyn misogynian kritisoimisesta. Jeesuksen tai Kuoleman tai Joulupukin sijoittamisesta käsikirjoituksiin.

Mikä albumi / kappale tulee muistuttamaan sinua vuodesta 2014?
Madnessin In The Middle Of The Night. Myös Taylor Swiftin Shake it off, mitä pitäisi varmaan hävetä, mutta kuuntelin sitä repeatilla jonkun 84 kertaa viimeisiä deadlineja kirjoittaessani.

Verrattuna tähän aikaan viime vuonna, oletko onnellisempi vai surullisempi?
Onnellisempi.

...lihavampi vai laihempi?
En mittaa. Samat housut mahtuu. Niissä on tosin elastaania.

...rikkaampi vai köyhempi?
Aika fifty-sixty.

Mitä olisit toivonut tekeväsi enemmän?
Olleeni luonnossa, esiintyneeni, laulaneeni, meditoineeni.

...entä vähemmän?
Olleeni Tumblrissa. Sieltä ei pääse pois!

Miten aiot viettää/vietit joulun?

Kalsarit jalassa mince pieseja syöden ja Buffy the Vampire Slayeriä katsoen.

Rakastuitko vuonna 2014?
Edinburghiin, lisää. Kaikkiin random ohikulkijoihin aina välillä; viimeksi toissapäivänä lentokentällä poikaan jolla oli oranssi palmikkovillapaita jossa oli rispaantuneet hihansuut.

Mikä oli mieluisin tv-sarja, jota seurasit?
Gogglebox. Orange is the New Black. Transparent. Grayson Perryn Who Are You?, joka oli niin hyvä, että melkein aloin uskoa kaikkeen.

Mikä oli paras lukemasi kirja?
Luen niin huonosti nykyään. Luin Jumalat juhlivat öisin vasta nyt. Siitä pidin.

...entä musiikillinen löytö?
Taylor Swiftin positiivinen vaikutus esseiden kirjoittamiseen.

Mitä halusit ja sait?
Kodin. Opiskelupaikan. Uusia ystäviä. (2014 oli hyvä.)

Mitä halusit, muttet saanut?
Tilaisuuksia esiintyä. (Jotenkin tämä nyt toistuu kaikissa kategorioissa.)

Mikä oli vuoden suosikkielokuvasi?

August: Osage County. Whiplash. Grand Budapest Hotel. A Single Man, jonka (hävettävää) näin vasta nyt. What We Do in the Shadows.

Mitä teit syntymäpäivänäsi?
Jos en hallusinoi täysin, taisin istua Tampereen kävelykadun varrella syöden kakkua ihmisten kanssa. Katri antoi lahjaksi Raider-patukan, jonka nimi oli Raider eikä Twix.

Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi äärettömän paljon tyydyttävämmän?
Että olisin ollut terve. Että en olisi vaatinut itseltäni ihan niin saatanan paljon.

Miten kuvailisit vaatemuotiasi vuonna 2014?

Wannabe-Gareth Malone.

Mikä sai sinut pysymään järjissäsi?
Ystävät, jotka tarjosivat yösijaa.

Frankia lainatakseni: Facebook-chatit.

Kenestä julkisuuden henkilöstä pidit eniten?
Paula Norosesta, kun se oli Hyvissä ja Huonoissa Uutisissa ja toivoi että sen tuhkat siroteltaisiin Tikkurilan Lidlin eteiseen, että olisi siellä kerrankin ennen kuin ovet aukeaa ysiltä.

Pirjo Heikkilästä, joka totesi tähän että ”haluut nimenomaan olla tuhkana siellä etkä arkussa”.

Cumberbatch on maailman kaunein ässävikainen. Älkää väittäkö muuta, tai kusen muroihinne.

Mikä poliittinen puheenaihe säväytti sinua eniten?
Skotlannin itsenäisyys. Suomen tasa-arvoinen avioliittolaki. Biseksuaalisuuden näkymättömyys.

Ketä kaipasit?

Muualla olevia ystäviä.

Kuka oli paras uusi tuttavuus?
Paulina, joka kirjoittaa meksikolaista saippuaoopperaa.

Mitä opit vuonna 2014?
Että sluglineen kirjoitettava lokaatio viittaa kameran paikkaan.