Leith on sellainen kaupunginosa, jossa soi koko ajan auton varashälytin, eikä voi tietää juoksevatko nuoret miehet katua ylöspäin huvikseen vai jotain karkuun. Keski-ikäinen nainen imee savuketta posket lommolla, NHS:n hoitajauniformu farkkulegginsien ja converse-tennareiden päälle vedettynä. Bulmastiffia ulkoiluttava mies on keksinyt luovan tavan jätösten keräämiseen: hän kantaa mukanaan moppia, jolla jynssää katua koiran jäljiltä.
Olen tulossa ehkä yhdeksännestä asuntonäytöstä, väsyneenä, flunssaisena. Sade piiskaa vaakasuoraan niin kuin se nyt Skotlannissa piiskaa. Bussinpenkissä istuu lapsi; sen ikäinen, että sukupuolesta on vielä vaikea sanoa mitään (minkä koen aina kauhean rauhoittavana - en ymmärrä ihmisiä, jotka tulevat levottomaksi androgyynisyydestä). Hänen kasvonsa ovat vielä niin auki. Nauttii hiljaisuudesta, näprää sormellaan bussinikkunaa, ilahtuu aukirevityistä kadunpätkistä Princes Streetillä. Ei mitään kannettavaa. Minä köhin keuhkojani rikki ja mietin, onko elämällä tarjota enää mitään, luovuttaako saman tien, jäädäkö kodittomana makaamaan tuohon raitiovaunukiskoille.
Tollcrossin kohdalla puhelin piippaa viestiä. Söpöjen poikien Meadowbankin asunnosta laitetaan viestiä, että haluaisivat minut asumaan kanssaan (niin: se, josta intuitio koko ajan muistutteli). Jään pois bussista hämmentyneenä. Huomaan kävelleeni puistoon. Taivas aukeaa auringonpaisteeseen ikään kuin ilkkuakseen: hah, taasko olit kävelemässä rekan alle, ilman syytä. Skotlannin sää, muistuttamassa joka päivä elämän syklisyydestä.
Sunnuntai-iltana yliopiston kirjastossa ei ole juuri ketään; ainoastaan taidehistoriaopiskelijan näköinen nuorimies (sotkuinen kihara tukka, sarvisankaiset silmälasit, pitkävartiset doc martensit, liehuva villakangastakki) nojaa lainaustiskiin. Olen tokkurassa keväästä, syntymäpäivistä (vodkaa, kakkua, ceilidh - kaikki tämä puolikuntoisena) ja Paulinan saattamisesta kahdeksalta sunnuntaiaamuna lentokentälle.
Kaipaan jotenkin Suomen alkukesän huumaa; kaiken vihertymistä kerralla, valoisia intensiivisiä iltoja, pihlajankukkien tuoksua. (Sitten kävelen yliopistolta puoli yhdentoista maissa ja on vielä valoisaa, ja ylös katsoessani huomaan pihlajankukat - en ole vain haistanut niitä flunssaltani. Niin, niin. Kaipaa sitä tunnetta, johon on tottunut. Uusille tunteille on opeteltava rakentamaan uusia muistipaikkoja.)
Kaksi ihmistä sanoo parin päivän sisään, että kyllä kaikki järjestyy
- ja äkkiä, kun se sanotaan painavasti vailla puolivillaisuutta, ja
kun tajuaa että on niin pitkään tarvinnut sen kuulemista -
kuin joku ottaisi
syliin pitkän matkan jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti