On niin paljon asioita, jotka tässä elämässä on vaikea hyväksyä. Sen takia kai tässä kukin vanhenee - tulee esteitä vastaan, kompastelee - niin moni asia on kuin legopalikkaan astuminen pimeässä huoneessa: ei ollut tarkoitus, ja sattuu pirusti.
Vanheneminen. Kehon rappeutuminen. Krooniset sairaudet, joille ei voi oikein mitään (hippien vastustuksesta huolimatta - veisivät minut varmaan homeiseen kellariin ja käskisivät ajattelemaan positiivisesti; sitten kun olisin menehtynyt anafylaktiseen shokkiin kohauttaisivat vain hartioitaan, että "et yrittänyt tarpeeksi").
Rakastuminen. Vanhempien vanheneminen. Läheisten lähteminen, katoaminen omiin elämiinsä, niistä vieraantuminen. Se, ettei kuulu oikein mihinkään, vieläkään, vaikka aina jotenkin toivoisi.
Vieraassa maassa asumisen joutuu jotenkin aina ostamaan uudelleen, valitsemaan joka viikko - omaan toiseuteensa ei voi olla kiinnittämättä huomiota. Tuntee olevansa väärin. Toisella kielellä on aina vähän erilainen, vähän yksinkertaisempi. Englantia jaksaa puhua aikansa - päivän päätteeksi aivot lyövät stopin ja toteavat, että no can do, olet ylittänyt vuorokauden suositusmäärän ja kaikki tästä eteenpäin on ylikuormitusta, error 404, page not found.
Tällaista jatkuvaa epämukavuusalueella elämistä. Välillä miettii, miksi kaikesta tekee itselleen niin vaikeaa. Sikäli, en kai ole koskaan ollut helpon perässä.
How do you survive the tragedy that is yourself;
joidenkin asioiden vankina tuntuu istuvan ikuisesti. Tee tässä sitten niiden kanssa rauhaa. Elämänsä rakoja yrittää tilkitä milloin milläkin kuvitelmalla, jossa on kaikin puolin parempi ja joviaalimpi ja nokkelampi ja fiksumpi ja sulavampi ihminen. Sellaiseksi ei koskaan tule, joka on päänsä sisällä.
Enkä haluaisi olla se syy, jonka takia ihmiset eivät pidä minusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti