Juuri mikään ei ole muuttunut: hipster-sisustus on ennallaan metallisine feikkikauriinpäineen, rustiikkisine tiiliseinineen ja industrial-henkisine kerrossänkyineen. Henkilökunta muistaa vielä nimeltä, ja Veronika sanoo että tarjoaisi sipsejään, mutta "et sinä voi näitä syödä kun niissä on gluteenia".
Yhdeksän kuukauden jälkeen.
Minä en muista edes mitä tein viime viikolla.
Ukrainalainen työntekijä - sama, joka viime syksynä kutsui minua termeillä small and beautiful - on hakemassa opiskelemaan Cambridgeen ja Oxfordiin - ilahdun hänen optimistisesta olemuksestaan, jolla hän jaksaa joka päivä kutsua huonesiivousta cleaning partyksi, ja käydä määrätietoisesti töissä samalla kun haaveilee tulevaisuudesta hyvässä yliopistossa.
Leith Walkin Tescon portailla kerjää sama hupparipäinen poika, joka kerjäsi siinä jo kaksi vuotta sitten.
Lieneekö hänen elämänsä muuttunut.
Minä sen sijaan - kahdessa vuodessa olen saanut tämän kaupungin, johon kaikki hostellissa vierailevat haluavat huokaillen muuttaa; opiskelupaikan, josta jaksan vieläkin innostua; nämä ihmiset, joihin voin törmätä kadulla ja puhua joutavuuksia.
Tunnen itseni etuoikeutetuksi.
Tuntuu myös, että sillä asemalla pitäisi tehdä jotain, eikä ryssiä koko hommaa.
Fred kauhistelee, että nukun taas 12 hengen dormitoriossa.
Minä pidän hostellien anonyymiudesta.
Eivät ne koteja ole, ja sehän siinä viehättääkin. Voi olla muutaman päivän kiinnittymättä yhtään mihinkään. Olla vähän kiinni turisti-identiteetissä, vähän kiinni asukas-identiteetissä, vähän kiinni jossain muussa. Larpata elämää.
Lentokentissä ja ketjukahviloissa on samaa lohduttavaa vapautta. Epätiloja, vailla minkäänlaista identiteettiä, eivät vaadi omalta identiteetiltänikään mitään toimenpiteitä.
Aamulento Lontooseen lähtee seitsemältä. En ole poistunut kaupungista vähään aikaan -
enkä muista milloin olisi viimeksi asunut kaupungissa, johon palaamista odottaisi jo lähtiessään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti