Poikkeustiloja

Olen joskus lopputyön kirjoittamisen aikoina opettanut itseni yhdistämään Starbucksin kahvin maun työntekoon, kuin jokin perverssi itseohjautuva Pavlovin koira. Olen päässyt niin pitkälle, että vaikka kuinka en haluaisi jonottaa tämän multinationalistisen Melvilleltä nimensä varastaneen korporaation loputtoman pitkissä ja epätoivoisissa frappuccinojonoissa, olen niissä silti vastoin tahtoanikin, koska en saa muuten kirjoitettua yhtäkään riviä. Minut on napattu otteeseen kuin kuka tahansa moderni ihminen, joka aina välillä muistaa havahtua siihen, että koko maailmantalous romahtaisi ilman kofeiinia, ennen kuin taas joutuu keskittymään antamaan tilauksensa (tall-decaf-soy-latte) oikeassa järjestyksessä ettei nolaa itseään.

Edinburgh on pukeutunut festivaalivaatteisiin - kaikki ne aution oloiset talopahaset jotka loput vuodesta istuvat tyhjillään ovat äkkiä avanneet ovensa tarjotakseen esiintymispaikan jollekin julkisuudenkipeälle sanataideartistille. Tämän karnevaalin jo kerran kokeneena introverttina on vaikea ymmärtää, miksi kukaan haluaisi tulla vapaaehtoisesti kaupunkiin elokuuksi.

Väkiluku triplaantuu, multinationalistista kahviaan joutuu jonottamaan vartin kauemmin, missään ei ole hiljaista, ja samalla kun itse yrittää edes jotenkin puolivillaisesti tehdä töitä, on ympärillä ainoastaan ilmapiiristä ja yhdeltä iltapäivällä nautituista gin&toniceista huumaantuneita festivaalituristeja, jotka eivät edes tiedä mikä viikonpäivä on. On jotenkin huvittavaa, että jokainen laillani pari vuotta Edinburghissa asunut ja ainoastaan yhden festivaalin aiemmin läpikäynyt, on jo nyt läpeensä kyllästynyt koko touhuun.

Fringe-ahdistus on jonkinlainen yhdistelmä pakottavaa fear of missing outia - mitä jos jossain Cowgaten baarissa esiintyy tälläkin hetkellä tuleva Stewart Lee, mutta minä en ole paikalla todistamassa asiaa - ja samanaikaisesti suunnatonta vastustusta, päänsärkyä pelkästä ajatuksestakin että yrittäisi tuuppia tiensä Royal Milen läpi pällisteleviä sandaalisukkasaksalaisia väistellen.

Ruskeasilmäinen on Euroopassa ja minä yritän olla olematta kateellinen Euroopalle. Larppaan itsenäistä ihmistä ja teeskentelen ettei mihinkään koske. Demonstroin ei-kenellekään, että osaan selvitä päivistä läpi ihan samalla tavalla. Sitten jos joku tekstiviesti ei mene perille, menevät aivot välittömästi katatoniseen tilaan ja olen varma että hän on kuollut ja olen varma etten koskaan enää voi puhua hänelle ja kun olen käynyt hautajaiset läpi ja yritän nukahtaa itkuisena ja päänsärkyisenä, menee voimakkaan tuulenpuuskan myötä viereisen jalkapallostadionin hälytysjärjestelmä päälle, ja pimeään myrskyiseen yöhön huutaa nauhoitettu kuuluttajanaisen ääni käskien poistumaan stadionilta, toistuvasti ja varoittaen, kuin käskien lähtemään maailmanloppua pakoon.  

(Ruskeasilmäinen ei makaa kuolleena kööpenhaminalaisen raitiovaunun alla. Ruskeasilmäinen on nukahtanut aikaisin, niin kuin hänellä on tapana nukahtaa.)

Se, miten tavalliset ihmiset selviävät elämästä on minulle vieläkin täysi mysteeri.