Deadline

Vuoden lähestyessä loppuaan terästäydyn äkkiä. Kun kuukausia on jäljellä enää pari, havahdun siihen, ettei tavoitteista ole tullut tehtyä yhtäkään. Listaan nopeasti: täytyy käydä hammaslääkärissä! Päivittää LinkedIN-profiili! Lukea edes yksi kirja loppuun! 

Toimin kuten muidenkin deadlinejen edellä: maleksin monta viikkoa, kunnes herään huomaamaan että valmista pitäisi olla ylihuomenna, ja puserran jotain tuubaa valmiiksi kahdessa tunnissa. Saa kai asioita aikaan näinkin.

Vuoden loppuminen on toki mielivaltainen käsite, mutta viime kuukausien jälkeen se lohduttaa silti jonkinlaisena potentiaalina tilanteen nollaamiseen. Brexitin jälkeiseen aamuun herätessä tuntui petetyltä, epätodelliselta; kuin olisi äkkiä joutunut johonkin sotaelokuvaan. Kaduillakin kulki samanlaisia harmaakasvoisia, itkuisen näköisiä ihmisiä, ja kaikki meistä hakivat turvaa mielenosoituksista. Sittemmin kansanäänestyksen on jo ehtinyt unohtaa; sinne se jää arjen jalkoihin, aamujen toistuessa samanlaisina, kun kukaan ei tule bussissa huutelemaan että mene kotiisi. 

Nyt kun Theresa May on käynyt julkisesti maalailemaan visioitaan yritysten ulkomaalaistaustaisten työntekijöiden listaamisesta ja Britannian ulkopuolelta tulleiden lääkäriopiskelijoiden kieltämisestä, nostaa pelko taas päätään; tuntee itsensä entistä vähemmän tervetulleeksi. Puheet kuulostavat houreisilta, vihan läpitunkemilta. 

Kun tulin tänne pari vuotta sitten ei kukaan kyseenalaistanut sitä, olisiko minulla oikeus olla täällä. Skotlantilaisilla on jonkinlainen positiivinen kansallistunto; he ovat ylpeitä maastaan, mutta samaan aikaan jotenkin otettuja ja yllättyneitä siitä, että joku haluaisi jäädä tällaiseen periferiaan. He ovat ylpeitä jakaessaan tämän maan, eivät omistaessaan sen. Nyt tuntuu vähän siltä, kuin olisi saanut tietää aina niin mukavan naapurinsa surmanneen kissanpentuja piilukirveellä kellarissa koko tämän ajan. 

Ruskeasilmäinen vakuuttaa sekä skotlantilaisten että Nicola Sturgeonin olevan puolellani, lupaa piilottaa minut  hätätilanteessa vaatekomeroonsa ja lähettää kevennykseksi linkin artikkeliin, jossa varoitetaan että Britannian saattavat vallata lepakon kokoiset koiperhoset, jotka "emit a horrendous loud piercing squeak". 

Tämä tästä vuodesta vielä puuttui. Kirkuvat jättiläiskoit.

Julistan syksyn alkaneeksi, kun tuuli meinaa heittää nurin kauppareissulla ja riuhtoo pihapensaat irti juuriltaan. Pilvet käyvät monen aurinkoisen viikon jälkeen taas dramaattisiksi; synkistyvät jo kuuden jälkeen, saavat hakeutumaan hiilihydraattien ääreen, horroksesta haaveillen. Uudet opiskelijat tappelevat tuulenpuuskia vastaan rempuloiden halpasateenvarjojen kanssa; eivät ole vielä oppineet, hankkineet tuulitakkia. 

Väsyneitä päiviä, niin väsyneitä ettei jaksa edes huokailla. Kuluvat päivät, kuluvat viikot, tunnit hujahtavat johonkin entistä nopeammin. Kun soitan äidille, hän nauraa ja sanoo "voe kuule! Sitä kun tulloo vanahaks niin männöö viikot ihan poekittaen!"  

George Squarea reunustavat lehmukset alkavat vähitellen kellastua. Istun kirjastossa opiskelijoiden kanssa; he ovat nuoria ja heillä on Starbucksin kahvimukeja työpöytiensä vieressä ja palavaa intoa ja varmuus siitä, että on olemassa jonkinlainen tulevaisuus. Ruskeasilmäinen pääsee toista ja laittaa viestin. Menen häntä vastaan kirjaston alatasanteelle, betonikaiteen viereen. 
Hän kävelee aukion poikki kädet taskussa, takki auki, työkauluspaidan päällä työsolmio. Minut huomatessaan hän hymyilee kuin olisi tullut kotiin.