Joululounas

Maastamuuttajien Facebook-ryhmissä kysellään aina välillä, että mitä kaipaat Suomesta? Ryhmissä haikaillaan sellaisia asioita kuin ruisleipää ja hiihtämistä ja savusaunoja. Minä kaipasin alussa keskuslämmitystä, taloyhtiöjärjestelmää ja Polar-juustoa. Kaikenlaiseen kuitenkin tottuu vähitellen. Cheddariin Polar-juuston sijaan. Siihen, ettei hanasta voi laskea kuumaa vettä lämmityksen ollessa päällä, koska lämmitys katkeaa saman tien. 

Toimivaa postilaitosta kaipaan vieläkin, tai lähinnä sitä, ettei tilaamiani paketteja jätettäisi johonkin kynnykselle sateeseen tai narkkarinaapurin ronkittavaksi, tai vaihtoehtoisesti vietäisi viidentoista kilometrin päähän postikeskukseen joka on auki arkisin päiväsaikaan, ehkä. Suomesta on kuitenkin turhan ironista ikävöidä toimivaa postia viimeisten tapahtumien valossa.

Voimakkaimmin kaipaus aktivoituu juhlapyhien aikoihin tiettyjen rituaalien puuttuessa. Juhannuksena kaipaan sitä, että kaupunki autioituisi ja jossain olisi kokko. Vappuna kaipaan serpentiiniä ja työväenkulkuetta ja munkkirasvan käryä. 

Joulun alla hingun hirveästi sellaista työpaikan tai koulun joululounasta, jossa on tahmeita laatikoita talouskeittiövuoista ja rasvainen kylmä kinkkuviipale ja vaaleanpunaista rosollikastiketta, josta joku aina luulee että se on jälkiruokaa. 

Mikään ei oikein maistu miltään, paitsi haalealta vauvanruoalta ja etikalta. Kaikki sitä vihaavat, mutta samanlaisen hartauden vallassa se aina syödään, koska jos ei syö, ei joulu  ala. 

Brittien vastine lienee jokaisesta kulmakaupasta löytyvä Christmas lunch sandwich, johon on paketoitu koko jouluateria vehnäleivän väliin: kalkkunaa, kastanjatäytettä, karpalokastiketta. Ymmärrän sen olevan jonkinlainen talouskeittiölounaan vastine, mutta ei se samaa emotionaalista tehtävää minulle täytä. 

Monelle suomalaiselle - ainakin blogikentän perusteella - brittijoulu tuntuu näyttävän jotenkin erityisen tunnelmalliselta. Ja miksei näyttäisi; kaikki ulkopuolelta katsottu vaikuttaa aina kiehtovammalta. Samat glitteriset joulupallot ne varmaan roikkuvat Stockmannillakin, mutta John Lewisin ikkunassa ne näyttävät jotenkin… luksuksemmalta. Samaan tapaan Ruskeasilmäistä kiehtovat suomalaiset jouluaaton hautausmaareissut ja joulurauhan julistukset. Hän on päässyt jo siihen pisteeseen, että liikuttuu kuullessaan Varpusen Jouluaamuna. 

Mutta kyllä minäkin vielä viiden vuoden jälkeen jaksan innostua erkkeri-ikkunoissa tuikkivista nelimetrisistä joulukuusista. Ja niistä John Lewisiin ilmestyvistä, joka vuosi järjettömämmistä joulukoristeista (sardiinirasia?). Mince piet ovat jännittävämpiä ja parempia kuin joulutortut. Teen silti jouluksi molempia, koska rituaaleilla pitää lepytellä jumalia. 

Kun kävelen aatonaattona kotiin, oksentaa kaljupäinen mies Balfour Streetille ja jatkaa sitten jätesäkkien heittelyä roskalaatikoihin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Minä pysähdyn joogakaupan ikkunan eteen. Se on täynnä sellaisesta elämänvaiheesta muistuttavia esineitä, jonka olin kokonaan unohtanut. Jokainen niistä on jättänyt jonkinlaisen muistijäljen, järjenvastaisesti: eiväthän nämä mitenkään tärkeitä esineitä ole, mutta näköjään silti ovat, siihen tapaan kun aivot järjestelevät asioita tärkeisiin ja tarpeettomiin. 

On minikokoisia hindujumalia messinkipatsaina ja thingsa-kelloja ja rukouslippuja ja tiibetiläisia suitsuketankoja. Rukousnauhat muistuttavat McLeod Ganjin katuja tallaavista vanhoista naisista, jotka pyörittelivät kuluneita puuhelmiä sormissaan mutisten om mani padme hum; nepalilaiset kirkkaanväriset huovat siitä, miten kylmä pohjois-Intiassa oli maaliskuussa, miten samanlaiseen huopaan kääriytynyt Kitaristi oli ostanut kannettavan öljylämmityslaitteen jota sitten raahasi mukanaan majatalosta toiseen; miten viikkojen kuluessa sää hiljalleen lämpeni, ja yhtenä iltapäivänä kun seisoin kahvilan katolla Jocastan kanssa ja hän videokuvasi minua tanssimassa, alkoi vuoriston takaa yhtäkkiä lepattaa valkoisia perhosia; satoja, tuhansia, kymmeniä tuhansia. 

Tuntuu kuin tämä kaikki olisi tapahtunut toiselle ihmiselle, ja niin kai se tavallaan onkin. The past is a foreign country; they do things differently there.

Jatkan Easter Roadin hautausmaalle, kun on kuitenkin joulu. Kun lähistadionin kotijoukkue Hibernian voitti jalkapallomestaruuden pari vuotta sitten, jättivät ihmiset ottelun jälkeen omaistensa haudoille joukkueen fanihuiveja. Vasta silloin ymmärsin, miten jalkapallo Britanniassa ihmisiä yhdistää. 

Enää huiveja ei näy, ja suuri osa hautakivistäkin on jo kaatunut. Kukapa niistä huolen pitäisi. Ne ovat menneiden sukupolvien hautakiviä, unohtuneet ja aktiivisesti unohdettu. Täällä aattona ei viedä kynttilöitä mihinkään. Kuoleman ajattelu on briteistä vaivaannuttavaa, ja varattu lähinnä sellaisiin emotionaalisesti latautuneisiin erityistilanteisiin kuin oman jalkapallojoukkueen mestaruusvoitto. Lapsiakaan ei usein oteta mukaan isovanhempien hautajaisiin vaan viedään johonkin sukulaistädin luokse leikkimään pariksi päiväksi, ettei heidän tarvitse kohdata itkeviä ihmisiä ja katoavaisuutta. 

Minä muistan isotädin hautajaisista sen, että lautasella oli italiansalaattia ja serkkuni opetti minut taittelemaan servieteistä lootuksenkukkia. Tunnelma oli sekä harras että arkinen. Isäni hautajaisissa stressasin, läikyttäisinkö jotain valkoiselle paidalleni ja miltä näytin hameessa joka ei ihan istunut; kun on kasvatettu naisen rooliin, tarkkailee itseään ulkopuolelta jo 12-vuotiaana, vaikka kuinka olisi hautajaisissa. Arkku oli jotenkin mauttoman näköinen, vaaleansininen. Yritin väkisin sisäistää tilanteen lopullisuuden, mutta eihän asioita mitenkään väkisin sisäistetä; ne sisäistetään vahingossa, vuosia myöhemmin, kun seistään haudalla raivaamassa rikkaruohoja ja sanotaan puolihuolimattomasti hei, isä. 

Hautajaisten tärkein opetus lapsille lienee se, että elämä on sotkuista: usein yhtäaikaisesti runollista ja banaalia.

Aurinko alkaa laskea. Mies työntää rivakasti vauvaa lastenvaunuissa hautausmaan läpi. Hän on selvästi halunnut ulkoilla, mutta ei ole viitsinyt lähteä puistoon asti. Minä poimin lehtikasasta suuren lehmuksenoksan ja laitan siihen kotona jouluvalot. 

Kun käyn keskiyöllä suihkussa, jää vesihöyry leijumaan kylpyhuoneeseen pitkäksi aikaa. Se kieppuu ja pyörteilee kuin parvi kottaraisia, murmuration. Näen yksittäiset vesipisarat, mutta en kuitenkaan kykene tarkentamaan katsettani yhteenkään. Kuin tähtiin taivaalla, tai ihmisiin suuressa väkijoukossa. 

Ilahdun siitä, että on aikaa tehdä havainto. Yritän muistaa, milloin viimeksi oli aikaa tehdä havainto. Olisipa ensi vuonna enemmän aikaa tehdä havaintoja.

seek competent advice

Ilma tuoksuu sateelta ja mätäneviltä lehdiltä. Mätänevät lehdet liiskaantuvat ruskeaksi muhjuksi jalkojen alla kun kävelen Sainsburysta 12 munan kenno kainalossani. Sainsburyssa olen käynyt myös ottamassa flunssarokotuksen (täällä voi tehdä niin, että kävelee lähimarketin yhteydessä olevaan apteekkiin, jossa istuttavat ahtaaseen lastulevyseinäiseen komeroon ja puolalainen apteekkari tuikkaa flunssapiikin olkavarteen ja käskee istumaan viisitoista minuuttia ulkopuolella siltä varalta että tulee allergiakohtaus, ja sitten tönötän klaffituolilla ja seuraan kun lapsiperheet huutavat toisilleen että pitäisikö sitä kolaa ostaa vai ei). 

Tämän marraskuun yhteydessä torin laitaan ei ole kasvanut mandoliinipuuta, vaikka mistä minä toisaalta tiedän kun en ole jaksanut raahautua keskustaan moneen viikkoon. Istun sohvalla kuten niin monena muunakin päivänä, ja neulon joululahjahuivia Ruskeasilmäisen äidille (olen neulonut hänelle jo sukat ja ranteenlämmittimet joten seuraavaksi pitää varmaan tehdä joku saatanan peitto ja aloittaa sen neulominen tammikuussa). To do -listalla on viisitoista asiaa, joista olen viimeisen viikon aikana saanut viivattua yli vain kolme, ja nekin olivat ne helpoimmat. Kuuntelen Mozartia jos se vaikka jotenkin aktivoisi aivojen synapseja, eikös Mozartilla pitäisi olla sellainen vaikutus? Marraskuussa on valmis kokeilemaan vähän kaikkea, varsinkin kun koko ajan väsyttää, ulkona on sairaalloisen harmaata ja Netflixin paskimmatkin jouluelokuvat jo katsottu. Välillä raahaudun töihin myymään lippuja tai lageria rasittaville keski-ikäisille miehille ja kaipaan sitä halloween-esityskeikkaa, jonka yhteydessä sain huutaa luvan kanssa rasittavien keski-ikäisten miesten naamaan että PIDÄ NYT SAATANA SE TURPASI KIINNI ja siitä vielä maksettiin. 

Haluaisin, että pyydettäisiin töihin johonkin, missä sattumalta olisin ihan törkeän hyvä, vaikka en tietenkään ole missään törkeän hyvä, kun ei ole koskaan ollut tarpeeksi kärsivällisyyttä tulla törkeän hyväksi jossain. En edes sohvalla huokailussa ja Netflixin katselussa, kun sekin alkaa aina muutaman päivän jälkeen tuottaa näppylöitä leukaan.

Britanniassa kaikkeen annetaan ohjeet. Parsapussin kyljessä lukee että parsa ensin huuhdellaan ja sitten sitä keitetään hellalla 4-5 minuuttia. Mikroateriaa kehotetaan mikrottamaan varmuuden vuoksi kahdeksan minuuttia ja sen jälkeen vielä tarkistamaan, että ruoka varmasti höyryää (en tiedä mikä ei kahdeksan minuutin jälkeen höyryäisi). Valokuvakehyksessä sanotaan, että jos sitä ei osaa ripustaa seinälle, pitää “seek competent advice”. Silti tätä maata saavat johtaa sellaiset private school-pellet, jotka varmaan laittaisivat mikroaterian leivänpaahtimeen ja valokuvakehyksen seinään niittipyssyllä ja sitten syyttäisivät leivänpaahdinta ja niittipyssyä kun meni pieleen. 

Cut-off point

Kun saavun festivaalialueelle perjantai-iltana, sataa tihuuttaa niin, että silmälasit peittyvät vesipisaroihin muutamassa sekunnissa, enkä enää näe eteeni. Hiekkatietä molempiin suuntiin vaeltaa nuoria ihmisiä (kaikkihan nykyään näyttävät nuoremmilta) leoparditrumpettilahkeissa ja yksisarvishaalareissa, naama täynnä glitteriä, pää täynnä MDMA:ta. 

Olen tullut esiintymään, ja minnepä minä en menisi jos jonnekin pyydetään, mutta alan välittömästi katua lupautumistani kun kolmelta festarilavalta kantautuu reggae ja yhdeltä dubstep. Joku ohi horjahteleva teini huutaa kaverilleen että "this is my first Kelburn and I LOVE IT!"

Väkijoukot, sää, bajamajat ja kyseenalainen ruokahygienia ahdistavat. Mutta ei minun leipiintymistäni voi pelkällä iällä selittää: puihin nojailee parkkiintuneita viisi-kuusikymppisiä haaremihousuihin pukeutuneita hippejä, ja nelikymppiset vanhemmat kantavat olkapäillään lapsia, joilla on peltorit korvilla.

Törmään väkijoukossa tuttuuni Jonakseen, joka solahtaa tällaisiin tilanteisiin vaivatta: hän on iloluontoinen, henkisen surffarin oloinen mies, joka tuskin on kärsinyt ahdistuksesta päivääkään elämässään, korkeintaan hetken pahassa krapulassa. Jonas on tullut riehumaan leirintäalueelle jo edellisenä iltana ja aikoo viipyä niin pitkään kuin mahdollista, vaikka sataa kaatamalla, bajamajat ovat jo nyt tukossa, ja trangiasta on kaasu loppu. Olen kateellinen Jonakselle, joka tuntuu tajunneen elämästä jotain perustavanlaatuista, samalla kun minä vietän sen tarkkaillen: itseäni, maailmaa, muita ihmisiä. Tarkkaileminen on sairaus, josta ei toivu koskaan. 

Aamulla sade on lakannut. Menen vaeltelemaan festivaalialuetta ympäröivään laaksoon. Laakson pohjalla virtaa kohisten joki, jonka ylle kurottelee molemmin puolin vehreä lehtimetsä. Kävelen joen vartta. Ohi kulkee syvämietteisen oloinen nuori mies, jolla on päälakinuttura ja haaremihousut. Hän laulaa mennessään "I'm so sorry, father"; valittaen, itselleen. Minä ylitän joen siltaa pitkin, kuljen teeteltan ohi, linnan ohi (Skotlannissa on aina linna jossain), syvemmälle metsään. Veden kohina voimistuu kunnes tulen sen lähteelle. Puiden lomasta virtaa vesiputous, jonka matalassa vedessä kylpee muutama varhain herännyt hippi. Veden kohina hukuttaa alleen kaikki äänet. Jään istumaan sen viereen, kunnes se peittää hetkeksi alleen myös sisäisen monologin. 

Kun palaan takaisin, festivaalialue heräilee. Kaunis nuori mies ja nainen laulavat samaan mikrofoniin melankolista kansanlaulua vegaanihampurilaisteltan nurkassa. Puun alla on DJ, joka sämplää Bollywood-laulua konebiittiin. Teltoissa myydään glittertatuointeja, kristalliterapiaa, ja hierontaa joka hyödyntää "avaruusajan teknologiaa". Ihmiset ovat pukeutuneet festivaaliasuihin: vastaan tulee ryhmä umppalumppa-asuisia ihmisiä ja kolmiosaiseen tweed-pukuun sonnustautunut mies, jolla on peuranaamari.

Väsyttää. Yritän väkisin pitää jostain keikasta, mutta kyllästyn kesken. Tuntuu, että elämässä on jokin cut-off point, jonka jälkeen ei enää saa uusia kokemuksia vaan vain vertaa niitä edellisiin. Edellisiin festareihin. Keikkoihin. Vesiputouksiin. Tapaamiaan ihmisiä ennestään tuttuihin (Jonaskin muistuttaa vain entistä koulukaveria). Miten jossain vaiheessa minäkin olisin varmaan ilolla pukeutunut haaremihousuihin, mutta nyt tuomitsen salaa kaikkia, jotka pukeutuvat. Kaikkea kokemaansa alkaa reflektoida suhteessa nuorempaan itseensä ja siihen miltä kaikki silloin tuntui, ja miltä se nyt ei tunnu.

Millä ne kuusikymppiset tänne tulevat, minä mietin. Ehkä he ottavat menetettyä nuoruutta takaisin. Ehkä he ovat vetäneet elämänsä aikana niin paljon happoa, etteivät enää muista millaista nuorempana oli. Ehkä he eivät vertaile yhtään mitään yhtään mihinkään. 

***

Olen palannut festareilta kaupunkiin ja mennyt saman tien toisille festareille töihin. Fringe vaanii nurkan takana kuin muumien Mörkö, laahustaa vääjäämättä kohti ja peittää kaiken kylmään hikeen, varsinkin minut kun ensi viikolla istun lipunmyyntipöydän takana. Kaikki työkaverit ovat kaikki vähintään viisitoista vuotta nuorempia, ja "two facts and one lie"-tutustumispelissä he esittävät sellaisia faktoja kuin "myin kerran Sigorney Weaverille mopin", "olen sertifioitu mehiläishoitaja" ja "kazoo-orkesterini esiintyi Glastonburyssa". 

Minä istun hikoillen penkissä ja yritän miettiä, onko elämässäni tapahtunut koskaan mitään kiinnostavaa. Ei ole. Sigorney Weaver ei ole ostanut minulta moppia eikä mitään muutakaan siivousvälinettä. Olen välttänyt kaikkia tilanteita, joissa voisin epäonnistua, ja täten myös kaikkea kiinnostavaa.

Kesät ovat hankalia. Jos ei ole lomaa, haluaa lomalle. Jos on lomaa, on liikaa aikaa kaikenlaisille ikäville ajatuksille. Eikä sitä koskaan ole niin paljon, että niiden väliin jäisi tarpeeksi tyhjää tilaa.

Yö ja päivä

Päivisin olen töissä kahvilassa. 

Se on sellainen porvarillinen, suloinen kahvila, johon alueella asuvilla on varaa tulla. (Stockbridge on kaupunginosa, jossa 80-luvulla asuivat vain narkkarit ja luopiot, mutta nykyään kykenevät asumaan vain rikkaat eläkeläiset ja copywriterit.) He tulevat ja ihastelevat frangipanileivoksia ja huokailevat kultalehtibrownielle, mutta tyytyvät sitten vaatimattomaan skonssiin. 

Minä kävelen kahvilaan kirsikkapuiden ja murattiin peittyneiden kiviaitojen ohi. Joka päivä kahvilaan tulee beigeen jakkupukuun ja poolokauluspaitaan pukeutunut vanha nainen, joka kävelee kaksinkerroin, ja tilaa paksulla amerikkalaisella aksentilla one long black and a brownie. Sitten hän istuu aina samaan pöytään ja juo kahvinsa ja syö browniensa samalla kun lukee päivän lehden, kaksinkerroin. Minä haluan kuollakseni tietää, mitä vanha amerikkalainen nainen tekee Edinburghissa, mutta palveluammateissa ei ole tapana kysellä.  

Sitten kahvilaan tulee liuta yummy mummies mukanaan vauvoja ja taaperoita, joista taaperot murentavat kokonaisen kakunpalan lattialle ja laittavat kahvilan jakkarat uuteen järjestykseen. Heidän jälkeensä tulee joukko pariskuntia, joista kaikilla on snautseri; snautseri on ilmeisesti keskiluokan uusi trendikoira, kun ranskanbuldoggeja on jo joka toisella. 

Koko ajan on pakko hymyillä. Joskus se on helppoa. Joskus haluaisin vain sylkeä kahviin. Yritän ihan perkeleen kovaa vääntää nykyajalle olennaisia Instagram-palmunlehviä erikoiskahvien päälle, ja epäonnistun neljä kertaa viidestä. Yritän esittää pomolleni - entiselle sairaanhoitajalle, joka on vaihtanut potilaiden ihottumat valkosuklaatartalettien leipomiseen - olevani positiivinen ja pätevä, enkä ollenkaan sellainen ADHD:n runtelema ihmishiutale, joka unohtaa asiakkaiden kakkutilaukset kahden metrin matkalla tiskiltä kassakoneelle.  

Iltaisin olen töissä entiseen eläinlääkärikouluun perustetussa taidekeskuksessa valvomassa teatteriesityksiä, elävänmallin piirtämistä, swingtanssitunteja ja nuorison suosimien hipsterbändien keikkoja. 

Muut front of houserit ovat laillani entisiä taideopiskelijoita, jotka ovat pettyneet elämäänsä ja yrittävät ylläpitää jonkinlaista taidepraktiikkaa toinen jalka kapitalismissa. Minä kaadan tuoppeja ihmisille, joiden ei pitäisi juoda tuoppeja, ja sitten siivoan tuopit lattialta. En hymyile, koska täällä ei ole velvollisuutta hymyillä; elämme asiakkaita myöten konsensuksessa siitä, että ihmiset ovat kamalia. 

Johto on katkeroitunutta ja väsynyttä. He ovat nähneet ihmisyyden likaisimman puolen: parikymppiset rikkaat opiskelijat, jotka tulevat klubi-iltaan, livahtavat "private area"- kylttien ohi käytävän perälle nappaamaan MDMA:ta ja työntävät vessanpönttöön lusikan. Managerit tiuskivat sähköposteissa ja muistelevat kyynisesti edellisen vuoden ginifestivaalin keski-ikäisiä naisia, jotka oksentivat kaikki lavuaarit täyteen. 

Minä kuljen näiden kahden maailman väliä sopimatta kumpaankaan. Ehkä tämä on myöhäiskapitalismissa ominainen tunne. Ehkä tämä on ominainen tunne vain minulle; ihmismöykylle, joka kulkee maailman läpi aina väärä puku päällään. 

Maastopuku

Koditon nainen istuu katukiveyksen reunalla ja huutelee ohikulkijoille.
Could you spare some change, love? hän kysyy minultakin. Minä antaudun vastaamaan, ihan vain osoittaakseni, että huomioin hänen olemassaolonsa; elän sellaisessa kuvitelmassa, että toisten kansalaisten jatkuva mykkä ohimarssi olisi köyhälle ja kodittomalle jotenkin musertavaa.

Sorry, I don't have any change, minä sanon. Tämä on tietenkin vain osittain totta: onhan minulla jotain hiluja kukkaron pohjalla, mutta niiden antamisesta tulee aina jotenkin kiusallinen olo. Ikinä ei tiedä, mitä pitäisi sanoa kun toinen vuolaasti kiittelee - tai varsinkaan jos ei edes kiittele - ja lisäksi olen itsekin niin köyhä, että joudun laskemaan pennejä.

Minä jatkan matkaani. BUT YOU'RE WEARING MY CLOTHES, DARLING! nainen huutaa perään. THEY'RE SO EXPENSIVE!

Miten hyvin olenkaan häntä hämännyt! Tekisi mieli kääntyä takaisin ja pitää esitelmä asukokonaisuuteni hinnasta. Näin:
Bleiseri joensuulaiselta kirpputorilta: yksi euro.
Villakangashousut paikalliselta kirpputorilta: yksi punta.
Sukkahousut: en muista, puoliso tarjosi.
Palmikkopaita glasgowlaiselta kirpputorilta: kolme puntaa.
Epävarmuus: mallin oma.
Kengät ovat toki Clarksin, mutta eihän köyhän kannata ostaa halpoja kenkiä, ja olen kävellyt näilläkin jo viisi vuotta.

Voisin valistaa häntä myös keskiluokan larppaamisen taidosta: siitä, miten kirpputorilta ostetaan halvalla oikean merkkisiä vaatteita, joita soveliaasti yhdistelemällä voi näyttää rikkaammalta ja kunnollisemmalta kuin onkaan. Keskiluokan larppaaminen on olennaista, jos meinaa saada osakseen minkäänlaista kunnioitusta tässä maassa, jossa köyhänä on pelkkä ihmisroska. Jos kauppaan menee verkkarit jalassa, katsovat myyjät nyrpeinä nenänvarttaan pitkin ja vartijat alkavat kulkea kantapäillä.

Mutta myöhäistähän minun on koditonta naista enää valistaa. Hän on jo huutelemassa ihmisille kadunkulmassa eikä voi pelastaa itseään, vaikka kuinka laittaisi kahden punnan Burberry-huivin kaulaan. Ja minähän tässä meistä surullinen olen. Yritän kompensoida omaa epävarmuuttani ja häpeääni siitä, että olen tällainen navettasuomalainen joka mielellään pukeutuisi johonkin väljään halattiin, tai olisi edes liikaa ajattelematta.

Seuraavana päivänä näen kadulla vanhan miehen, jolla on päällään liituraitapuku. Hänkin on selvästi yrittänyt pukeutua keskiluokkaiseksi, mutta liituraitatakin taskut pullistelevat, pipo on nyppyinen, ja kädet täynnä kahisevia muovikasseja. Hän paahtaa eteenpäin huonoryhtisenä ja kumarassa. Kiirehtii jonnekin, kuten köyhillä on tapana, pois näkyvistä. 

Rikkailla on aina hyvä ryhti. Kai heillä on varaa käydä se oikaisemassa jossain kiropraktikolla. Tai sitten heillä vain on parempi itsetunto, koska he tietävät edustavansa sitä kansanosaa, jota kohti me kaikki muut pyrimme. 

Ehkä minäkin olen kuin liituraitapukumies. Yritän epätoivoisesti maastoutua, mutta minua rikkaammat näkevät lävitseni, villapaidan nyppyjen ja viiden vuoden takaisen M&S:n kevätmalliston housujen taakse. Tässä pelissä minun on turha yrittää voittaa.

Peruna

Paljon puhutaan siitä, miksi milleniaalit ovat loppuunpalamisen sukupolvi. Vastaus tähän on tietysti se, että palkat ovat liian pieniä, eikä mistään voi kieltäytyä, koska myöhäiskapitalismissa työstä on tullut identiteetin jatke ja jatkuva raataminen nähdään paitsi herooisena menestyksen takeena, myös välttämättömänä. Tähän loppuunpalamiseen tarjotaan lääkkeeksi sellaista menestyksen narratiivia, jossa Anna-lehdessä 25-vuotias influensseri kertoo että mie romahin, mutta on nyt mainosyhteistyöstä tienaamillaan rahoilla käynyt Balilla retriitillä ja oivaltanut, että elämässä tärkeintä on läsnäolo.

Nämä narratiivit eivät tietenkään puhu meistä, jotka jäävät loppuunpalamisen limboon, jossa missään vaiheessa ei pysty lepäämään, kun siihen ei ole varaa. Ainoastaan keskiluokkainen tai influensseri saa palaa loppuun, se on melkeinpä ymmärrettävääkin. Ovathan he laittaneet minuutensa likoon. 

Työväenluokkaisella ei oikeastaan ole oikeutta palaa loppuun, koska hänellä ei ole siihen rahaakaan. Herra paratkoon että joku Greggsissä makkarapasteijoita minimipalkalla myyvä sanoisi palaneensa loppuun! Eihän hän tee ns. oikeaa työtä; oikeaan työhön sisältyy käsitys identiteetin sille myymisestä. 

Mutta onko nykyään muita vaihtoehtoja kuin sisällyttää työhön itsensä? CV:nkin pitäisi heijastella omaa brändiä ja minuutta, eikä olla tällainen silppumainen kokoelma pätkätöitä kuten minulla. Tosin ehkä se juurikin heijastelee minuuttani. Kaikki on kaoottisista hetkistä koostuvaa rosollia, josta on turha etsiä mitään logiikkaa tai jatkumoa.  

Harva puhuu siitä, että työttömänäkin voi palaa loppuun. Jos ei ole jotain instanssia, josta voi palaa loppuun, ei oikeutta siihen ole. Mutta työttömänä tai alityöllistettynä sitä vasta onkin vaarassa romahtaa, koska kynttilää on pakko polttaa molemmista päistä. Kaikki kynttilät on jo ehkä tullut poltettua loppuun, uusia ei ole varaa tilata, eikä mitään sijoitusrahaston tarjoamaa bufferia romahtamisen varalle ole. 

Sellaisiahan nämä päivärutiinit tuppaavat olemaan, että itseään joutuu tsemppaamaan koko aamupäivän tekemään jotain epätoivoisia työhakemuksia, joissa sitten yrittää vaikuttaa positiiviselta ja pirteältä eikä ollenkaan sellaiselta väsyneeltä ihmisrauniolta joka tuntee olevansa, ja sitten lopun päivää väsyttää se kaikki tsemppaaminen. Rentoutuakseen menee selaamaan jotain Instagramia, missä nämä kymmenen vuotta nuoremmat menestyjät postailevat kuvia jostain verkostoitumiscocktailkutsuilta, ja siitä tulee paitsi kateellinen, myös entistä väsyneempi olo. 

Tumblrissa kaikki haikailevat, että voisinpa vain muuttaa maalle ja kasvattaa perunoita. Tämä kielii käsittääkseni siitä, että maailma tarjoaa ihan liikaa informaatiota ja vaatii liikaa itsensä laittamista likoon, ja ajatus siitä, että elämässä olisi pelkkiä perunoita on ihan houkutteleva. Muistan miten vietin muutaman päivän Lismoren saarella, jossa asui 146 ihmistä ja kaksikymmentä kertaa enemmän  lampaita; siellä ei ollut MITÄÄN, hädin tuskin edes Internetiä. Haikailen vieläkin takaisin Lismorelle. Oli helppo luoda sellainen illuusio, ettei saaren rajojen ulkopuolella ollut yhtään mitään. Tuntui autuaalta kuvitella, että koko maailma olisi Lismoren kokoinen eikä mitään uusnatsien marsseja tai facebookeja tai työhakemuksia tai suuryrityksiä tai Brexitiä ollut olemassa. 

Mutta siihenhän tämä pöpelikköön muuttaminen aina kaatuu, että emme me kaupungeissa riutuneet milleniaalit mitään pottuja osaa viljellä, hädin tuskin minäkään saan edes rairuohon kasvamaan. 

Tähän osaan tarjota lääkkeeksi vain äitiäni, joka kasvatti perunoita menestyksekkäästi parvekkeella muoviämpärissä joskus vuonna 1997, ja voisi ehkä vetää sosiaalisessa mediassa jonkun perunatyöpajan. 

Pierce Darlington-Bonkers

Laittelen kukkia maljakoihin ja pesen lakanoita jonkinlaista kevättä räpeltääkseni. Tässä vaiheessa vuotta se tuntuu välttämättömältä. Jotain uutta pitäisi ja freesiä. 

Keväällä myös tulee sellainen olo että pitäisi alkaa käydä kirkossa, kai jonkinlaisena epätoivoisena yrityksenä puhdistaa sieluakin. Luin Suomen-vierailulla Kirkkoa ja Kaupunkia ja sen raikas suhtautuminen uskontoon virkisti. Oli artikkelia transmiehestä ja körttiläisestä muunsukupuolisesta Oxfordin-tutkijasta ja diakoniatyöstä, jossa kenelle tahansa tarjotaan euron aterioita jossain seurakuntatalolla ja kirjailijasta, joka mietti että onkohan sitä Jumalaa edes olemassa, helvetistäkö minä tiedän. Tämmöinen pullantuoksuinen luterilaisuus vaikutti aikaa seuraavalta ja käytännönläheiseltä. 

Todellisuudessahan tietysti kirkon sisälläkin on kaikkia tuhatvuotisia tupajumeja jotka pitävät naispappeja pahempana ilmiönä kuin uusnatseja. Ja selvennykseksi: en ole koskaan käynyt säännöllisesti kirkossa. Uskovaiseksi minua ei voi pitkin hampainkaan nimittää, enkä osta mitään Jeesus-eksklusiivisuutta. Olen eronnut kirkosta jo ajat sitten, lähinnä koska silloin kuvittelin olevani jotenkin individualistinen ja originelli ajattelija, enkä mikään narussa vedettävä pässi (sittemmin olen tietysti ymmärtänyt olevani ihan yhtä pässi kuin kaikki muutkin). 

Olen käynyt kirkossa lähinnä pääsiäisenä: pitkäperjantaina on vähän kuin olisi goottiklubilla, kun kaikki on vain synkkää ja kuolemaa ja kärsimystä. Ja sitten parin päivän päästä ollaankin ihan just kidding, kaikkialla on pröystäileviä kukka-asetelmia ja pääsiäismunia ja juhlaa! Tällainen draama minua piristää, koska olen queer. Ja sitten joskus olen taas mennyt perussunnuntaimessuun ja tullut ulos pettyneenä, kun saarnassa on höpisty vain synnin palkasta ja siitä miten meidän tulisi mennä ja käännyttää toiset kansat, ja vannonut että takaisin en enää mene. 

Kirkkoahan pitäisi vihata, ja välillä vihaankin, oikein sydämeni pohjasta. Kaikki lahkot ja kultit pitäisi tietenkin räjäyttää saman tien, mutta en nyt puhu niistä: puhun tässä yhteydessä lähinnä tällaisesta suhteellisen harmittomasta arkisesta protestantismista. Ja on siinäkin ongelmia. Kaikki on patriarkaalista ja synkkää ja iänikuista. 

Mutta kaikkialla muualla pitää myötätunnosta maksaa. Terapeutti maksaa ainakin viisikymppiä tunnissa, ja siellä pitää hoitaa itse puhuminen. Terapiakoirarinkejä järjestetään vain opiskelijoille, ja chihuahua-kahvilaankin pääsy maksaa kymmenen puntaa. Kirkossa saa parhaimmillaan hyvän show'n, jota voi sitten jotenkin yrittää soveltaa omaan elämäänsä. Laulaakin saa vähän. Pahimmillaankin se on ilmaista, ja lisäksi on saanut itsensä raahattua ulos sunnuntaiaamuna, mistä voi tuntea itsensä hyväksi ihmiseksi, ja sitten voi kotiin mennä kirjoittamaan tuohtunutta bloggausta siitä miten paskaa ja patriarkaalista oli. 

Lähinnä hingun kirkkoon siksi, että kärsin ja koen epäonnistuneeni, ja kaipaan sitä jaetun kärsimyksen ja myötätunnon kokemusta, jonka kirkossa parhaimmillaan saa. Eiväthän siellä penkeissä mitkään Slush-kapitalistit istu; ne ovat pitchaamassa uutta sovellusta kravatit viuhuen. Kirkkoon tulevat ne, joita vähän väsyttää. Toki Slush-kapitalistitkin kärsivät, mutta eivät välttämättä juuri nyt, tai sitten he ovat oppineet sulkemaan kärsimysajatukset nopeasti ulos, koska nykykulttuuri suosii negatiivisuus-muhjun nopeaa suodattamista ja korvaamista voimalauseilla. Sellaiseen ei mikään körttiläinen synkistely sovi. 

(Olisi muuten ihanaa, jos joku puukkaisi Slushin ja Herättäjäjuhlat samaan paikkaan.) 

Voihan kärsimykselle toki jotain tehdä kotioloissakin, meditoida ja kaikkea, mutta paljon vaikeampaa se on, varsinkin kun on Netflix ja jääkaappi. Vähän kuin salille meneminen on parempi vaihtoehto kuin se, että yrittää muka tehdä vatsalihasliikkeitä kotona ja luovuttaa sitten kuitenkin kahden jälkeen. Muutenkin tällainen yksin märehtimisen vaatimus kalskahtaa ihan liian suomalaiselta. Ja miksi lohdun hakeminen meditoinnista tai viinasta tai Netflixistä sitten olisi yhtään todellisempaa? Eikö se ole ihan yksi ja sama mistä sen lohdun saa? Eikö kirkkoon meneminen ole kovin kapinan muoto, jos on joutunut myöhäiskapitalismin orjana myymään olutta tylsistyneille opiskelijoille aamuyöhön asti? Uskonto on keinotekoinen rakennelma, mutta ei se chihuahua-kahvila ole yhtään vähemmän keinotekoinen.

Ja kun ulkosuomalaisena ja alityöllistettynä on ylipäätään hyvin vähän kokemuksia siitä, että olisi osa jotain, on ihmisten ilmoille lähteminen usein parempi vaihtoehto, vaikka siellä sitten hävettäisikin ja ahdistaisi myös. Häpeäminenhän on ylipäätään hyvin kristittyä, ja siksi kotoisaa. 

Kristinuskoon minut on kuitenkin kasvatettu, vaikka sitten kuinka leväperäisesti. Ja johonkinhan ihminen haluaa kuulua ja kuvitella että on ns. juuret. Turha tässä on miksikään hare krishnaksi ruveta. Se tuntuisi yhtä väkinäiseltä kuin ne laulukilpailuissa olevat 14-vuotiaat valkoiset lapset, jotka ovat opiskelleet afroamerikkalaisten laulumaneerit. Että ei se sillä parane. Kansantanhuihin vaan. 

Mutta millä perusteella kirkkonsa sitten valitsee maassa, jonka järjestelmiin ei kuitenkaan kuulu, eikä oikein koskaan tule kuulumaankaan? Selaan Wikipediaa Church of Scotlandin ja episkopaalisen kirkon eroista. Ne vaikuttavat hyvin sekavilta ja sattumanvaraisilta, niin kuin uskontojen historia nyt ylipäätään on. Church of Scotland on sentään nimittänyt naisia johtaviin asemiin pitkän jahkailun jälkeen, ja episkopaalitkin alkaneet siunata samaa sukupuolta olevien parien avioliittoja pari vuotta sitten. Tällaisia suvaitsevaisuuden määreitähän minä toki näistä artikkeleista tulin etsimäänkin, mutta Kirkkoon ja Kaupunkiin verrattuna ne tuntuvat vähän hiihtävän jäljessä. Ja sitten on vielä kaikkea turhaa latinaa ja litanioita ja patsastelua, ja Church of Scotland vastustaa aborttia, ja episkopaalitkin uskovat helvetissä palamiseen, mikä on minusta ihan löperöä. Ylipäätään minua kiinnostaa uskonnossa enemmän ihmettely ja käsien levittely ja tietämättömyyden äärelle kokoontuminen kuin mitkään saatanan dogmit.  

Juutalaisuus aina kiehtoo, juuri tämän "vittuako tässä kukaan tietää mistään mitään" -hengen takia (referoin teologiaa tässä ihan vapaasti), koska vanhetessa se alkaa koko ajan enemmän muistuttaa kenen tahansa maailmankuvaa. Juutalaiseksi on toki vaikea päästä, mikä on ihan oikein. Ei minun kaltaistani huithapelia pitäisi päästää osaksi mistään sellaisesta. Kveekarit ovat aina puhutelleet vaatimattomuutensa takia; messutkin ovat vain sitä, että on pullaa ja istutaan huoneessa, ja jos jostakin tuntuu että on asiaa, niin sitten sanoo sen. Mutta suomalaisena ja sosiaalisesti ahdistuneena tällainen tuntuu vähän kuumottavalta: voin jo tuntea painostavan hiljaisuuden ihollani, ja jos jotain sanottavaa muka keksisikin, niin a) tuskin kehtaisi sanoa ääneen kuitenkaan, mikä jäisi harmittamaan, b) sanoisi ääneen, ja nolottaisi.  

Mielellään menisin ennemmin johonkin isoon kirkkoon anonyymiyden säilyttämiseksi. En minä missään pienessä naapurikirkossa kulman takana halua istua, koska siellä on kuitenkin samat mummot viikosta viikkoon ja sitten törmään niihin Sainsburyssa ja niille pitää puhua ja ne kuvittelevat, että olen hetero. 

Saa nähdä. Todennäköisesti menen messuun kerran, ja sitten siellä joku yläluokkalainen pastori Pierce Darlington-Bonkers löpisee että nainen kuuluu hellan ääreen, ja taas petyn enkä jaksa mennä uudestaan. Vähän kuin sinne salille lähtiessä. Olen minä sillä tavalla oman luontoni vanki.  

Tällaisesta ei tietenkään pitäisi kirjoittaa. Pitäisi olla positiivinen ja kirjoitella epämääräisesti että "kevät inspiroi! ostin tällaiset lakanatkin! kylläpä onkin ihanaa että sitten!" Ja laittaa kuvia, joissa on filtteri, eikä mistään henkilökohtaisista koskaan jauhaa. Mutta vittuun kaikki posettaminen, minä olin täällä internetissä ensin, ja jos kirjoittelin jo silloin 19 vuotta sitten liian henkilökohtaisia niin en kai minä nyt vielä aio lopettaa. 

Narsissi

Tammikuu tuntui lyhyemmältä kuin monesti. Yleensä tammikuu on vuoden pisin kuukausi, ainakin kolme kuukautta pitkä. Tuskainen, lähmäinen, epätoivoinen. En tiedä, miksi tällä kertaa ei. Ehkä koska on ollut lämmin (suurimman osan alkuvuodesta on pysytelty kymmenen asteen tuntumassa. Satanutkin on vain pari kertaa. Tiedostan miten harvinaista tämä on.) Ehkä koska olen meditoinut enemmän. Ehkä koska vietin joulun poissa Suomesta, eikä lähtemisen ja palaamisen vetämä juopa ollut niin syvä.

Kämppis innostuu alkuvuoden alennusmyynneistä ja tilaa asuntoon lisää kirjahyllyjä. Minä silmäilen hänen kirjavalikoimaansa: siihen kuuluu pelkästään luontoa ja jalkapalloa käsitteleviä kirjoja. Tositarina jostain sudesta joka on "varastanut yhteisön sydämet" Alaskassa. The Beautiful Game, kirja "jalkapallon sielusta". Haukankasvattajan muistelmat. Gazza Italiassa. (Gazza lienee joku jalkapalloilija. Pitää tarkistaa.) David Attenborough'n kirja nisäkkäiden elämästä. Zlatanin elämäkerta. 

(Näiden vieressä on Dawson's Creek -dvd-setti, mikä jaksaa ilahduttaa minua. Kämppikseni on 35-vuotias heteromies.)

Yhtään romaania hänen kirjahyllyssään ei ole. En minä häntä tästä syytä; en minäkään paljon fiktiota jaksa nykyään lukea. Siinähän voi tapahtua mitä tahansa. Sellaisesta tulee levoton olo. Elämäkin on jo tarpeeksi ahdistavaa.

Luen vanhan blogin tekstejä a) kopioidakseni ne talteen ennen kuin Diaryland lopullisesti räjähtää, ja b) koska ne ovat niin noloja etten halua jättää niitä leijumaan netin syövereihin kenen tahansa löydettäväksi. Olen päässyt vuoteen 2005, jolloin olen näköjään päivittänyt blogia välillä JOKA TOINEN PÄIVÄ, vaikka Internetiin pääseminen tarkoitti tähän maailmanaikaan kirjastoon menemistä, joka jumalan kerta. Olen ollut niin motivoitunut bloggaamaan, että olen Helsingissäkin talsinut joka kerta Lasipalatsille asti (muistatteko kun siellä oli Internet?) päivittämään jotain sen suuntaista että "lähdin kotoa huomatakseni että mulla on nälkä, vaikka vetelin aamiaiseksi ties kuinka monta tempo fitnessiä (miten monta kertaa pitää käydä vielä helsingissä että osaan ostaa muutakin leipää?)."

Olin unohtanut Lasipalatsin internetin, olin unohtanut Tempo Fitnessin. Olin unohtanut miten innokas olin jakamaan ajatuksiani ennen kuin olin saanut tarpeeksi monta hylkäävää apurahapäätöstä varmistuakseni siitä, ettei ajatuksissa ollut mitään palkittavaa. Olin unohtanut, miten paljon hellyyttä minulla oli maailmaa kohtaan ennen kuin se oli kussut muroihini niin useasti, että kykenen nykyään lähestymään sitä vain aseistettuna. 

Kun tulin Edinburghiin ensimmäistä kertaa viisi vuotta sitten, vaelsin East London Streetin residenssiasunnosta ruokaostoksille Broughton Roadin Tescoon. Hullaannuin ostamaan sieltä kaikkea sellaista mitä Suomesta ei saanut: samphirea, gluteenittomia kolmen suklaan keksejä (nykyään niitä tietysti saa jo S-Marketista), halpaa cheddaria, ja punnan kimpun narsisseja. Miten punnalla voi saada kukkia! minä ihmettelin. 

Etsin residenssiasunnon keittokomeron ylähyllyltä maljakon. Asettelin narsissit siihen. Larppasin paikallista: keitin iltapäiväteetä ja luin Stephen Fryn elämäkertaa ja haaveilin. Katsoin yläkerran asunnon ruutuikkunoista ulos. Uuden kaupungin hiilestä tummuneiden talojen kattojonot, niiden takana horisontissa Calton Hillin rinteet. 

Leikkokukat edustavat turhuutta. Eihän niissä mitään järkeä ole, vähän kuin ranskalaisten leivoksissa, joiden päälle joskus laitetaan lehtikultaa. Sehän on ihan tarpeetonta. Täysin epäluterilaista. A bit extra.

Kukkien ostaminen rahattomana on anarkistinen teko. Pitäisi olla järkevä. Pitäisi ostaa kaurahiutaleita ja nauta-sikajauhelihaa ja istua kotona märehtimässä epäonnistumisiaan. Mutta kukat eivät epäonnistumisista perusta. Jos ostaa kukkia, laittaa hetkeksi itsensä tärkeysjärjestyksessä ensimmäiseksi. Kukat aukeavat vaikka olisi millainen työtön vatkulipää. Kukat julistavat, että olet sinäkin jonkin arvoinen, sinä loistelias elukka.

Punnan narsissipuntti on demokraattinen objekti. Se tuo kauneuden meidänkin ulottuville, joille sitä ei yleensä suoda. 

Ja vieläkin, joka vuosi: kun narsissit tammikuussa ilmestyvät kauppoihin, minun on pakko ostaa kimppu. Laitan sen illalla lasipurkkiin ja lasipurkin sängynpäädylle. 

Aamulla yksi kukista on auennut. 

Naiskuvat

(Olen kirjoittanut tämän tekstin luonnoksen jo viime vuonna, mutta luonnoksiin se on jäänyt roikkumaan. BP Awardsin voittajat ovat vaihtuneet galleriassa jo kahdesti, mutta alla viittaamani löytyvät täältä) 

Käyn Portrait Galleryssa katsomassa BP Portrait Awardsin voittajat, kuten joka vuosi. Olen niistä taas eri mieltä, kuten joka vuosi. Kaikki palkitut ovat miehiä, ja muotokuvien arvottamisessa glorifioidaan 

1) äitiyttä (voittajamaalauksessa taiteilijan vaimo imettää), 

2) mystistä naiskauneutta (kaunis nainen katsoo horisonttiin, ai niin ja on raskaana), 

3) tissejä (alastonkuva naisesta).

Tämä tuntuu vanhalta ja väsyneeltä. Ainoat kelvolliset muotokuvan kohteet ovat cis-heteronaisia, ja heitä kuvaamaan kelpaavat ainoastaan miehet. 

Minun suosikkejani ovat pastellisin blokein maalattu australialaisen pikkukaupungin (nais)pormestari (siksikö että työ on naisen maalaama ja siitä puuttuu turhanpäiväinen mystifiointi?) ja valtava, utuinen Ken Loachin muotokuva, jossa hänen rinnallaan juoksee kolmijalkainen koira. 

Raha on Edinburghissa läsnä niin eksplisiittisesti, että se on sekä kuvottavaa että kiehtovaa. 

Erityisesti minua kiehtoo rikkaiden, joutilaiden naisten elämä. Minä vakoilen heitä näissä gallerioiden kahviloissa päiväsaikaan. He liikkuvat aina pareittain, aina hillitysti; heidän naurunsakin on hallittua, ei mitään navettasuomalaista raakuntaa. Heillä on aikaa pysähtyä keskellä viikkoa gallerian kahvilaan, eihän heillä muutakaan elämää ole. 

Missä he ovat tavanneet? Ovatko heidän miehensä työtovereita? Istuvatko naiset saman hyväntekeväisyysjärjestön hallituksessa? Ovatko he naapureita, identtisissä valtavissa kaupunkitaloissa, samalla rikkaalla kadulla, jossa kaikki tekevät ruokaostoksensa Waitrosessa? Ja nyt he tulevat kalliisiin kahviloihin kulutettuaan kulttuuria eikä heidän tarvitse miettiä kahdesti onko heillä varaa ostaa bakewell-torttua? 

Haluaisin olla heidän asemassaan, siksi kai he minua kiehtovat. Heillä on oikeus olla tekemättä mitään. Rahan pariin syntyminen on taannut heille tämän oikeuden. He istuvat naapuripöydässä ja puhuvat vasta näkemistään näytelmistä, ja vaikka he ovat fyysisesti kosketusetäisyydellä, olen heistä yhtä kaukana kuin kahvilan väsyneesti espressoa pumppaavat puolalaiset tarjoilijat.

Heille tällainen elämä on itsestäänselvyys. Minä koen jatkuvasti, etten ole oikeutettu edes yhteen ylihinnoiteltuun kahvikupposeen heidän vierellään. Vaikkei kukaan olisi missään vaiheessa maininnut minulle yhteiskuntaluokan hienovaraisista merkitsijöistä, kuten yläluokkaisista koiraroduista (irlanninsusikoira) tai yläluokan pukukoodista (punaiset housut, tikkitakki), luulen, että aistisin rikkauden heistä silti. Se näkyy heidän tavastaan ottaa tilaa huoneessa, olla kehossaan julkisella paikalla: he tietävät olevansa oikeutettuja olemaan maailmassa. 

Minä olen ollut työvoimatoimiston koulutustilaisuudessa, ja kun on kerran ollut työvoimatoimiston koulutustilaisuudessa, ymmärtää paikkansa: kutistua jokaisessa huoneessa, johon astuu. Meillä on oikeus viedä tilaa vain sen verran kuin meillä on rahaa.