Naiskuvat

(Olen kirjoittanut tämän tekstin luonnoksen jo viime vuonna, mutta luonnoksiin se on jäänyt roikkumaan. BP Awardsin voittajat ovat vaihtuneet galleriassa jo kahdesti, mutta alla viittaamani löytyvät täältä) 

Käyn Portrait Galleryssa katsomassa BP Portrait Awardsin voittajat, kuten joka vuosi. Olen niistä taas eri mieltä, kuten joka vuosi. Kaikki palkitut ovat miehiä, ja muotokuvien arvottamisessa glorifioidaan 

1) äitiyttä (voittajamaalauksessa taiteilijan vaimo imettää), 

2) mystistä naiskauneutta (kaunis nainen katsoo horisonttiin, ai niin ja on raskaana), 

3) tissejä (alastonkuva naisesta).

Tämä tuntuu vanhalta ja väsyneeltä. Ainoat kelvolliset muotokuvan kohteet ovat cis-heteronaisia, ja heitä kuvaamaan kelpaavat ainoastaan miehet. 

Minun suosikkejani ovat pastellisin blokein maalattu australialaisen pikkukaupungin (nais)pormestari (siksikö että työ on naisen maalaama ja siitä puuttuu turhanpäiväinen mystifiointi?) ja valtava, utuinen Ken Loachin muotokuva, jossa hänen rinnallaan juoksee kolmijalkainen koira. 

Raha on Edinburghissa läsnä niin eksplisiittisesti, että se on sekä kuvottavaa että kiehtovaa. 

Erityisesti minua kiehtoo rikkaiden, joutilaiden naisten elämä. Minä vakoilen heitä näissä gallerioiden kahviloissa päiväsaikaan. He liikkuvat aina pareittain, aina hillitysti; heidän naurunsakin on hallittua, ei mitään navettasuomalaista raakuntaa. Heillä on aikaa pysähtyä keskellä viikkoa gallerian kahvilaan, eihän heillä muutakaan elämää ole. 

Missä he ovat tavanneet? Ovatko heidän miehensä työtovereita? Istuvatko naiset saman hyväntekeväisyysjärjestön hallituksessa? Ovatko he naapureita, identtisissä valtavissa kaupunkitaloissa, samalla rikkaalla kadulla, jossa kaikki tekevät ruokaostoksensa Waitrosessa? Ja nyt he tulevat kalliisiin kahviloihin kulutettuaan kulttuuria eikä heidän tarvitse miettiä kahdesti onko heillä varaa ostaa bakewell-torttua? 

Haluaisin olla heidän asemassaan, siksi kai he minua kiehtovat. Heillä on oikeus olla tekemättä mitään. Rahan pariin syntyminen on taannut heille tämän oikeuden. He istuvat naapuripöydässä ja puhuvat vasta näkemistään näytelmistä, ja vaikka he ovat fyysisesti kosketusetäisyydellä, olen heistä yhtä kaukana kuin kahvilan väsyneesti espressoa pumppaavat puolalaiset tarjoilijat.

Heille tällainen elämä on itsestäänselvyys. Minä koen jatkuvasti, etten ole oikeutettu edes yhteen ylihinnoiteltuun kahvikupposeen heidän vierellään. Vaikkei kukaan olisi missään vaiheessa maininnut minulle yhteiskuntaluokan hienovaraisista merkitsijöistä, kuten yläluokkaisista koiraroduista (irlanninsusikoira) tai yläluokan pukukoodista (punaiset housut, tikkitakki), luulen, että aistisin rikkauden heistä silti. Se näkyy heidän tavastaan ottaa tilaa huoneessa, olla kehossaan julkisella paikalla: he tietävät olevansa oikeutettuja olemaan maailmassa. 

Minä olen ollut työvoimatoimiston koulutustilaisuudessa, ja kun on kerran ollut työvoimatoimiston koulutustilaisuudessa, ymmärtää paikkansa: kutistua jokaisessa huoneessa, johon astuu. Meillä on oikeus viedä tilaa vain sen verran kuin meillä on rahaa.