Hashtag 2020

Olen väsynyt tähän vuoteen. Olen väsynyt lukemaan lehtiotsikoita jo kauan sitten; niiden tartuntanumerot ja superlatiivit eivät merkitse enää mitään, ja toiveikkaat rokoteartikkelitkin tuntuvat yhtä ontoilta. Kaupoissa käyminen on jo helpompaa kuin keväällä, mutta sitä sävyttää edelleen epäluuloinen kyräily ja ihmisten säikkyminen hyllyjen välissä. Olen väsynyt kaduilla lojuviin kertakäyttömaskeihin ja syömään hiivauutteelta maistuvia purkkinuudeleita huoneessani ja olen väsynyt tuntemaan jatkuvaa syyllisyyttä siitä relevantista koronataiteesta jota en ole tuottanut, koska joku muu kuitenkin on. Olen väsynyt videopuheluihin joissa tuijotan naamaani koko puhelun ajan enkä prosessoi mitään muuta, koska vastoin kaikkia odotuksia rakastan olla samoissa huoneissa ihmisten kanssa, ainakin jos huoneet ja ihmiset ovat oikeita. Kaipaan sellaista Suomen ystävällistä hämärää ja yötaivasta, johon lumi heijastaa kuulasta valoa, vaikka sellaista taivasta tuskin on enää edes Lapissa. Kaipaan äitiäni, jonka lonkasta on poistettu 54 niittiä ja joka opettelee kävelemään uudelleen ja yrittää kuulostaa puhelimessa urhealta. Tiedän, ettei hän ole oikeasti urhea, mutta tiedän myös että meidän molempien on kuulostettava urheilta koska tänä vuonna ei ole muuta vaihtoehtoa kuin teeskennellä hampaat irvessä ja sitten itkeä siivouskomerossa. Kaipaan tunnetta siitä, että voisin matkustaa periaatteessa minne tahansa vaikka en sitten koskaan matkustakaan, ja kaipaan kahviloissa istumista. Ehkä vielä joskus tulee aika, kun voin istua kahvilassa muistikirjan kanssa ja olla saamatta aikaan mitään ja se on sen päivän suurin huolenaiheeni. Mutta tässä synkässä, sateisessa ja eristäytyneessä marraskuussa se tuntuu olevan kovin kaukainen, epätodellinen ja utopistinen ajatus.